Huomenna hän tulee, osa II

Edellinen teksti oli paskaa. Myös Huomenna hän tulee on paskaa. Ja kaikki tätä näytelmää analysoivat tekstit ovat paksuin ja haisevin ulostekerros mitä maailma ikinä on tuottanut. Tekstistä voidaan tulkita mitä tahansa jos se on niin symbolinen että siinä ei oikeastaan lue mitään.

HHT:stä esitettyjä tulkintoja ovat muun muassa seuraavat:

Huomenna hän tulee

Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee on kuvaus taiteen rappiotilasta. Ensimmäisessä näytöksessä ei tapahdu mitään. Sitten tulee toinen näytös, jossa ei tapahdu mitään, ja henkilöt eivät enää muista ensimmäisen näytöksen tapahtumia. Molemmat näytökset koostuvat turhanpäiväisistä repliikeistä: ei haluta olla hiljaa, joten ollaan äänessä, vaikkei ole mitään sanomista. Samoin menee nykyajan taide: kenelläkään ei ole mitään sanottavaa, mutta koska halutaan olla äänessä niin taideteoksia pukkaa markkinoille solkenaan. Eilisen taidetta ei kuitenkaan muisteta enää tänään, koska sillä ei ollut mitään sanottavaa.

Markkina-arvon realisointi

Teksti on julkaistu aiemmin usarissa.

Markkina-arvo kuvaa henkilöön kohdistuvaa potentiaalista kysyntää pariutumismarkkinoilla. Mitä enemmän potentiaalista kysyntää henkilöön kohdistuu, sitä korkeampi on hänen markkina-arvonsa ja sitä enemmän seksuaalista palkitsemisvaltaa hänellä on. […] markkina-arvo ennustaa, kuinka tasokkaan partnerin henkilö kykenee hankkimaan. (Laasanen: Naisten seksuaalinen valta, s. 99)

MAT: Kiltit nössöt, rentut pelimiehet

Teksti on julkaistu aiemmin usarissa.

Markkina-arvoteoriassa usein tehty yliyksinkertaistus on, että naisten hyljeksimät alemman tason miehet ovat kilttejä ja viattomia, ja suositut miehet ovat pahoja renttuja. Millä ihmeen perusteella on järkevää ottaa luokittelukriteeriksi ominaisuus (=kiltteys), jolla luokiteltavat itse kuvailevat itseään? Aivan kuin yritysten eettisyyttä arvioitaisiin pr-johtajan esitteen perusteella.

Markkina-arvoteoria: aloitteet ja markkinapaikat

Teksti on julkaistu aiemmin usarissa.

Markkina-arvoteorian ohessa usein esitetty väite on, että aloitteen teko on kokonaan miesten harteilla.

Miten määritellään aloite? Lasketaanko aloitteeksi vain ääneen lausuttu ”meille vain teille”? Lasketaanko nonverbaalisia viestejä? Jos henkilö A tekee aloitteen, onko mahdollista että henkilö B ei tunnista sitä aloitteeksi jos he eivät tunne toistensa viestintätapoja? Lasketaanko aloitteeksi jos joku sanoo naapurille hississä että kaunis ilma tänään? Onko se aloite vain jos naapuri on puoleensavetävä? Vai onko se jonkinlainen tunnusteleva esialoite? Mikäli näin on, ja tilanteet jatkuvat samaa rataa tunnustelevasti ja soidinmenot etenevät nonverbaalisesta suoraan koskettamiseen, niin missä vaiheessa voidaan sanoa, että on tehty oikea aloite, ja kumpi sen on sitten tehnyt? Jos aloite lausutaan ääneen, niin onko tällaisessa tapauksessa merkitystä vain sillä yhdellä ratkaisevalla lauseella, ja tutustumisjaksoa ei saa huomioida ollenkaan?

Kreationistit ateisteja ja agnostikot uskovaisia

Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen. Siihen päälle tulee kaikenlaisia rituaaleja ja tapoja sun muuta, mutta yleensä ei eksplisiittisesti väitetä rituaalien olevan uskonnon ydin ja tarkoitus. Joku hindu-ukkeli ei siis toistele ommm ommmm ommmmm siksi että ommmmm on elämän tarkoitus, vaan siksi että se auttaa saavuttamaan jonkun korkeamman tietoisuuden tilan. Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen. Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen.

Ovatko dickensit ja shakespearet poikkeus vai sääntö?

Tommi Melender kritisoi Antiaikalaisessa taide-eliitin auktoriteetin vastustamista. Hänen mukaansa shakespearet ja dickensit ovat vain poikkeuksia sääntöön että instituutio on jumala, ja murroskausina tulee helpommin yksittäisiä instituution edustajia jotka arvioivat väärin.

Onko Melender oikeassa, sen selvittämiseen tarvitaan ainakin kaksi asiaa: tieto kirjojen säilyvyydestä sekä säilyvyyteen vaikuttavat tekijät.

Taidemaailman mielipiteellisyys

Testasin taidemaailman yleisimpiä väittämiä siirtämällä ne elämänalueelle, jonka itsestään selvästi hyväksytään olevan mielipidekysymys. Väittämät, jotka kieltävät asian mielipiteellisyyden, muuttuvat täysin absurdeiksi. Väittämät, jotka sallivat mielipiteellisyyden mutta kuulostavat taiteen yhteydessä hieman epäilyttäviltä, selkenevät huomattavasti mielipidemaailmaan siirtyessään. Väitteet ovat joko hyvin yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä, yleisesti hyväksyttyjä osin piileviä periaatteita taidemaailmassa, joskus ammoin historiassa esitettyjä näkemyksiä, tai taideteorioissa testauksen vuoksi esitettyjä väitteitä joiden ei ole tarkoituskaan pitää paikkaansa. Lopuksi korjailen joitakin väiteryhmiä siten että väitteen järkevä osa säilyy mutta kaikki aivovammainen poistuu. 

Huomaa, että tarkastelen analogista yhteyttä ainoastaan mielipideaspektin kohdalla, joten älä vitussa tule nillittämään mistään yleisestä yhteismitattomuudesta eli mikäli et osaa käsitellä analogioita tai olet muuten vain ääliö, et saa lukea tätä. Hus. Mene pois.

Riku ja Tunna ei tajua taiteesta mitään, osa kaksi

Osa yksi is here.

Kukaan ei suutu tyypille joka maalaa huonosti, mutta hänen taiteensa institutionalisoituminen herättää vahvoja intohimoja.

No varmasti herättää. Ihmiset eivät halua verorahojaan tuhlattavan yritykseen joka ei tuota, Himaseen joka ei ajattele, ja taiteilijaan joka ei osaa maalata. Ikävä kyllä taiteilijoiden (ja monien muidenkin oikeastaan) kohdalla se menee yleensä niin, että ihmiset eivät halua verorahojaan tuhlattavan asiaan, jota eivät ymmärrä tai josta eivät pidä. Siksi on perusteltua että tuhlataan rahaa taiteeseen josta enemmistö ei pidä. On nimittäin olemassa vähemmistö jonka pitäminen on arvokkaampaa kuin muiden. Taiteen arvokkuuden tietää siitä, että tämä vähemmistö on määritellyt sen taiteen arvokkaaksi. Ja vähemmistön oikeassa olo tulee todistetuksi sillä, että se taide mistä se pitää on kaikkein arvokkainta. Ongelma on ratkaistu, mennään nyt kahville.

Riku ja Tunna ei tajua taiteesta mitään

Docventuresin uusin elokuva Exit Through The Gift Shop käsitteli konservatiivisen taiteen yhtä uusinta aluetta, katutaidetta. Mr. Brainwash on hyvin, hyyyyvin perinteinen taiteilija, ensin pienellä budjetilla tuntemattomana, sitten nimeä toisen taiteilijan avulla, mainostusta ja näyttelyn jälkeen kuuluisuus. Alustana nyt sattuu olemaan vähän erikoisempi seinät kaduilla, mutta ei se riko taidekäsityksen rakenteita mitenkään että hosuu niiden samojen rajojen sisällä. Banksyssa sentään on jänskää se, että hän ei esiinny julkisesti, on etsintäkuulutettu mutta silti hyvin tunnettu graffititaiteilijana. Itse dokkarista minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa. Sen sijaan kommentoin paria aihetta jotka Rikun, Tunnan ja Terike Haapojan keskustelussa nousivat esille.

Rauhala: Taivaslaulu

Vilja näkee unta, jossa hän yrittää lastensa kanssa tehdä lumiukkoa. Kukkulan huipulle, vaikka helpompiakin paikkoja olisi. Joka kerta kun lumiukko valmistuu, se hajoaa ja pallojen pyörittely on alettava alusta. Lopulta lapset väsyvät ja istuvat hankeen itkemään. Vilja jatkaa urakkaa, ei ehdi huolehtia lapsista ja huutaa kolmivuotiaalle, että tämä on jo riittävän iso huolehtimaan itsestään. Siinä on ehkäisykielto tiivistettynä – Sisyfoksen hommaa äidille, tuuliajolla elämistä lapsille, eikä kenelläkään ole aikaa kysyä mihin juuri minun uskoni perustuu.

Kokoro - komedia?

Varoitus: ei sisällä spoilereita, ainakaan kovin järisyttäviä.

En ole feministi, mutta Sōseki Natsumen kirjoittama Kokoro antaa niin hauskan tulkinta-alustan feministiseltä kannalta että on pakko kommentoida sitä. Erityisen huvittavaksi teoksen tekee se, että aiheeseen suhtaudutaan niin vakavuudella ja paatoksella. Lisäksi juuri aiemmin lukemani Naipaulin romaani oli niin paljon parempi identiteetin kuvauksena, joten samaa aihetta sivuava Kokoro vaikutti auttamattoman koomiselta.

Ideaalimääritelmä ja käytännön määritelmä

Tapani Kilpeläinen käsittelee itsemurhan määritelmää teoksessa Itsemurhan filosofia On luonnollisesti hankalaa vetää rajaa siihen, milloin ihminen on tarkoituksellisesti tappanut itsensä ja milloin kyseessä on vahinko, itsetuhoisuus tai onnettomuus, kun kuolleen intentioita ei voi tietää. Siksi Kilpeläinen käyttää kahta määritelmää: ideaalimääritelmää kuvaamaan itsemurhaa yleisesti olettaen että intentio-ongelmaa ei ole, sekä käytännön määritelmiä erikseen eri tilanteisiin.

Kumaré

Vikram Gandhista, elokuvaohjaajasta, tulee Kumaré-guru. Kumaré pukeutuu oranssiin kaapuun, kasvattaa pitkät hiukset ja parran, ottaa Jeesus-kepin kainaloon ja perustaa itämais-joogaavan pseudouskonnon. Kumaré kuljeskelee härskeissä tangoissa ja halailee parikymppisiä uskonnollisia bikinityttöjä.

Kumaré keksii uskonnolliset rituaalinsa ja oppinsa itse. Kumarén rituaaleihin kuuluu muun muassa peniksen maalaaminen otsaan onnen etsimisen symboliksi, läähättäminen ja kuolaaminen oudoissa asennoissa (kohta 18:00), anaaliyhdyntää muistuttava sessio ”akustisen teologin” kanssa. Alttarilla pidetään Kumarén, Obaman ja Osama bin Ladenin kuvia.

Kirja-analyysiohjeita laiskoille

Kannatan Bayardin ideaa siitä, että kirjoista voi puhua ja kirjoittaa tuntematta niitä. Yleiskuvan saamiseksi kirjan lukeminen on harvoin tarpeellista, ja kirjoittamisen kannalta yleiskuva on usein ainut mitä tarvitaan. Kannustan jokaista olemaan lukematta pakollisia kirjoja mikäli ei kiinnosta, ei millään muullakaan alalla ole väliä onko osaaminen hankittu nimenomaan opettajan osoittamalla kirjalla vaiko omalla päättelyllä.

Lukiolaisille ja yläasteikäisille seuraava ohje on yliampuva, sillä sen ikäisten ei oleteta olevan noin älykkäitä. Suosittelen jättämään aatehistoriakohdan pois, sillä saat vain aiheettoman plagiointisyytteen niskaasi. Sen sijaan yhteiskuntakohtaan panostaminen voisi olla hyvä idea. 

Kunderan kitsch

Stalinin poika kuolee sähköaitaan, koska on tahrinut käymälän ulosteillaan eikä suostu siivoamaan sitä.

Ranskan älymystö marssii Kambodžaan auttamaan: lääkäreitä on viisikymmentä, lehtikuvaajia neljäsataa. Näyttelijätär kokee alentavaksi kävellä jonon hännillä ja alkaa pinkoa jonon vierellä päästäkseen ensimmäiseksi. Kielitieteen professori suuttuu hänelle ja huutaa. Näyttelijätär itkee. ”Pysy tuossa asennossa!” kiljaisee valokuvaaja.

Narrasin!

Bayardin hengessä kirjoitin Linnasta analyysin lukematta sitä. Oikeastaan se oli aika tylsää eikä paljon poikennut normaalin kirja-analyysin teosta, mutta halusin testata. Te jotka olette lukeneet sekä Linnan että bloggaukseni, vaikuttiko teksti uskottavalta?

Huvittavasti huomasin jälkeenpäin, että teksti ei ollut ollenkaan minun tyyliäni, omituiset sanavalinnat puuttuvat kokonaan, samoin sarkastiset kommentit. Ilmeisesti eläydyin tyypilliseen kirjaesittelyyn yrittämällä vaikuttaa tosissaan-olevalta ja viattomalta, niin että tyylistäkin tuli kilttiä. Mikäli olisin oikeasti lukenut kirjan ennen esittelyä, olisin lytännyt sen modernistisen paskuuden sekä jotenkin verrannut luultavasti Joyceen.

Franz Kafka: Linna

Franz Kafkan romaani Linna kuvaa modernismin ristiriitaisuuksia, vaikeasti hallittavia yhteiskunnan ilmiöitä. Teoksessa pieneen kylään saapuu maanmittari nimeltä K. Hän yrittää saada yhteyttä kylää hallitsevaan linnaan, mutta kohtaa outoja esteitä: varsinaisia asiasta päättäviä henkilöitä hän ei tapaa ollenkaan, ainoastaan alempia virkamiehiä, ja silloinkin kun hän tapaa jonkun ihmisen, kunnollista kohtaamista ei tapahdu vaan vuorovaikutus jää pinnalliselle tasolle.

Blogosfääri

Blogini täyttää huikeat yksi vuotta, ja sen kunniaksi jaan palkintoja parhaimmille lukemilleni blogeille.

SPOOOILEEER: seuraavien arvioiden on tarkoitus olla kehuvia, mutta kukaan ei kuitenkaan tajua sitä itse joten paljastan sen nyt.

Desperadojen hykertelevä filosofia

Siinä oudossa sekavassa jutussa, jota sanomme elämäksi, on tiettyjä kummallisia vaiheita, jolloin ihminen ottaa koko maailmankaikkeuden suurena kujeena, vaikka tajuaakin vitsin vain hämärästi ja on jokseenkin varma että siinä ei tehdä pilaa kenestäkään muusta kuin juuri hänestä. Mikään ei silti masenna eikä mikään tunnu väittelyn arvoiselta. [...] Ihmisen valtaa tarkoittamani outo, oikullinen mieliala vain joskus kun hän joutuu kokemaan äärimmäisiä koettelemuksia. Se iskee kesken kaiken kun hän on ollut täysin tosissaan, niin että äsken tavattoman tärkeät asiat näyttävätkin olevan vain osa yleistä naurettavuutta. (Herman Melville: Moby Dick, s. 329)

Lukumaraton

Osallistuin blogistanian lukumaratoniin, ohjeet voi lukea täältä.

Peter Høeg: Rajatapaukset

Ajan ongelma. Nyt otti päähenkilönä toimiva orpopoika kiitettävän kokoisen haasteen. Suureen koulukokeiluun pääsee lastenkodin raiskauksissa eläneen Peterin lisäksi vanhempansa tappanut raivokohtauksia saava adhd-August sekä Katarina, jonka isä hirttäytyi äidin kuoleman jälkeen. Kuri on kova, pelkoa paljon, jonot suoria ja kantelut kavereista suositeltavia.

Conrad: Pimeyden sydän

Tapa, jolla Pimeyden sydämeen kannattaa suhtautua, ilmaistaan heti alussa, kertojan näkemyksenä Marlowen tarinoista: "jonkin tapahtuman merkitys ei ollut sisässä niin kuin pähkinänsydän, vaan ulkopuolella, tarinan pinnassa; tarina vain toi sen näkösälle." Tätä ideaa noudattaa koko kertomus: ei ole olennaista kuvata Kurtzin tekoja, vaan riittää tuoda esille Marlowen ajatusmaailman kehitys. Kauheuksiin viitataan vain ohimennen: "ennen kuin hänen hermonsa pettivät ja hän isännöi tietyissä keskiyön tansseissa, jotka päättyivät sanoinkuvaamattomiin palvontamenoihin." Selkein yksityiskohta on se, kun talon pylväiden koristenupit osoittautuvat kuivuneiksi ihmisten päiksi.

Kolean talon Guppy ja muut sivuhenkilöt

Charles Dickensin Kolean talon yksi inhimillisimmistä henkilöistä on William Guppy, Kenge ja Carboy lakiasiaintoimiston harjoittelija. Piirre josta Guppy varmaan helpoiten muistetaan, on ihmismiälten herkkien kiälten esiintuanti eli toivoton rakastuminen Estheriin sekä tiätysti hänen luanteenomainen murteensa suamalaisille lukijoille.

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia.

Natsikortti ei ole argumentointivirhe

Natsikortti on analogia.

Virhe on sellainen, mikä ei ole loogisesti pätevä. Esimerkiksi auktoriteettiin vetoaminen on argumentointivirhe, koska perustelu ei toimi jos auktoriteetti esittää väitteen joka ei ole totta: 1+1 = 600. Siksi myös tilanteessa jossa kahden vastakkaisen väitteen paremmuusjärjestystä ei voida todistaa, ei voi vedota jommankumman auktoriteettiasemaan väitteen oikeellisuuden todistajana.

Taide on mielipide

Aalto-yliopisto meinaa kehittää kriteerejä taiteen laadun arviointiin. Projekti kuulemma tulee olemaan uraauurtava. Ahhah! Kuolen nauruun! Sattumoisin samaa on huonolla menestyksellä yritetty koko sen ajan kuin taidetta on ollut olemassa meidän tuntemassamme merkityksessä, eli siitä 1700-luvulta (ts. nerokultin aikoihin).

Ei pitäisi koskaan määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta, koska se on yksinkertaisesti mielipidekysymys. Pitäisi vain tutkia arvoneutraalisti. Taide tuppaa olemaan sellaista, että joka ikisen kriteerin protestiksi voi tehdä teoksen, joka on taidetta mutta rikkoo tuota kriteeriä. Taiteessa ei ole universaalisti tärkeintä tekijän intentiot, teoksen asema, pinnalliset piirteet tai erilaiset sisällölliset seikat, koska jokainen kuitenkin painottaa mitä ikinä lystää.

Tolstoi: Mitä on taide?

Ennen pelättiin että taiteen aiheiden joukkoon osuisi aiheita jotka turmelevat ihmisiä ja taide kiellettiin kokonaan. Kun taas nykyään ei pelätä muuta kuin sitä ettei vain jäätäisi ilman jotakin taiteen tarjoamaan nautintoa, ja sen vuoksi suositaan mitä hyvänsä. Ja minä arvelen että jälkimmäinen erehdys on paljon edellistä tökerömpi ja että sen seuraukset ovat paljon vahingollisemmat.

Huvittavaa, että Tolstoi kirjoittaa näin jo 1800-luvulla. Hän varmaan olisi pyöriskellyt tuskasta haudassaan jo muutaman vuosikymmenen, mikäli tietäisi nykytaiteen tilanteen.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Ruusun nimi kertoo fransiskaanimunkki William Baskervillestä, joka lähtee noviisi Adsonin kanssa Italiaan benediktiiniluostariin tekemään sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytettyjen välillä. Luostarissa on tapahtunut murha, jota William ja Adson alkavat selvittää. Sitten murhia alkaa tapahtua lisää. Noudattaako murhaaja Ilmestyskirjan seitsemää pasuunaa? Vai olivatko asialla demonit? Miten asiaan liittyy labyrinttimaisen kirjaston oveton huone finis Africae? Voiko murhat selvittää pelkästään järkeilemällä?

"Ihminen on pohjimmiltaan x"

Ihminen on pohjimmiltaan paha.

Ihminen on sisimmältään hyvä.

Mikä on klassikko?

Kirjamielellä -blogissa esitetään lista klassikon kriteereistä.

I Klassikot ovat isoja ja painavia, eli niissä on paljon sisältöä.

II Klassikot ovat kontekstissaan tärkeitä: käänteentekeviä, suurten virtausten pääteoksia.

III Klassikko leviää paikallisesti: ovat vaikutusvaltaisia, käännetään monelle kielelle.

Platonin luolavertaus

Olipa kerran luola, johon oli vangittu ihmisiä. He olivat olleet siellä koko elämänsä lapsuudestaan saakka. Heidän selkänsä takana paloi, tuli, ja vangit näkivät vain tulesta seinään heijastuvat varjot. He luulivat varjojen olevan oikea todellisuus. Sitten eräs vangeista pääsi vapaaksi. Aluksi hän ei nähnyt mitään ja meni sekaisin. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet valoon, hän alkoi ymmärtää esineiden todellisia muotoja ja värejä. Hän palasi luolaan ja yritti kertoa tovereilleen löytämästään oikeasta maailmasta, ja halusi vapauttaa nämä. Mutta muut vangit eivät halunneet vapautua. He luulivat vapautuneen vangin tulleen hulluksi. Vapautunut vanki ei enää kyennyt asumaan luolassa, sillä hän tunsi oikean maailman eikä enää halunnut tyytyä laimeisiin varjoihin.

Nerokultti

Vihaan nerokulttia. Luen parhaillaan Herbert Cassonin teosta Luovat ajattelijat, joka poiki parodiaskenaarion itsenäistä ajattelua tukevasta yhteiskunnasta. Teos on oksettava. Sen mukaan ihmiset jaetaan mitättömyyksiin ja parempiin ihmisiin. Cassonin mukaan massa vihaa neroja, koska he ovat parempia ihmisiä kuin massa.

Nerokultti syntyi joskus siinä 1700-1800 -lukujen vaihteessa. Erityisesti taiteessa nerokultille fäppäillään edelleen, tieteessä se on onneksi jo jonkin verran häipynyt. Tieteessä sisältö on nykyään yleensä tärkeämpi kuin ihminen. Epätieteellinen argumentti ei muutu päteväksi jos neroihminen esittää sen, taiteessa ja himaslaisuudessa näin käy.

Luova itsenäinen eliitti

Olipa kerran joukko ihmisiä, jotka kyllästyivät siihen että kouluissa survotaan oppilaista tasapäistä massaa, että ei saa olla luova, että omaperäisyyttä ja innovatiivisuutta ei tueta. Heitä puistatti, kun mediassa oltiin niin, niin konservatiiveja eikä koskaan ketään Itsenäistä Ajattelijaa päästetty ääneen, vaan tyydyttiin tylsiin vanhoihin mielipiteisiin. He päättivät luoda oman ihanneyhteiskunnan, jossa kaikkea omaperäistä tuettaisiin, opetettaisiin luovuutta, annettaisiin jokaisen olla itsenäinen. Yhteisöön valikoitiin ainoastaan kaikkein luovimmat yksilöt, sillä heidän päähänsä saataisiin kaikkein vahvimmin iskostettua oikeat Itsenäisen Ajattelun säännöt. Yhteisölle annettiin nimeksi Luova Itsenäinen Eliitti.

King ja pahuus

Harva kirjoittaa yhtä kypsästi ja analyyttisesti pahuuden ja hyvyyden tulkinnanvaraisuudesta ja "epärajallisuudesta" kuin King. Ei niin, että moralisoisi niitä, jotka tekevät pahaa. Ei myöskään niin, että ruikuttaisi uhrien puolesta. Kingin teoksissa väkivallantekijä on vastuullinen toimija, joka silti on inhimillinen ja samaistumisen kohde. Uhrius ja syyllisyys voivat olla myös samassa henkilössä.

E-kirjan filosofia

He lukevat Gibbonsin teoksen Rooman valtakunnan nousu ja tuho e-lukijalla, mutta eivät suostu juomaan Château Lynch-Bagesia styrox-kupista. (Nassim Taleb: Prokrusteen vuode)

Onko kirja lukemista varten vai statussymboli?

Kingin ja Peter Straubin näkemyksiä kirjallisuudesta

KING: Kirjallisuuskritiikin tehtävänä on usein vain pönkittää kastilaitosta, joka on yhtä vanha kuin sen synnyttänyt lukeneiston snobbailu. […] Jopa Charles Dickens, romaanikirjallisuuden Shakespeare, sai kärsiä kriitikoiden hyökkäyksiä, koska hän valitsi usein kuohuttavia aiheita […] ja tietenkin myös siksi että hän oli oman aikansa ja meidän aikamme lukijarahvaan suosikki. Kriitikot ja oppineet ovat aina karsastaneet yleisömenestystä. Usein epäilyt ovat perusteltuja. Joskus taas tällaisia epäilyitä käytetään verukkeena, kun ei haluta käyttää aivoja.

(Stephen King: Kirjoittamisesta)

Doña Quijote, osa VI: Taistelu tuulimyllyjä vastaan

Osa 1

Doña Quijote nukahti. Hän näki unta. Unessa hän käveli kylän läpi, jossa oli useita tuulimyllyjä. Toiset myllyt olivat koristeellisia, toiset pelkistettyjä, jotkut ornamentaalisia, jotkut mahtipontisia. Joihinkin myllyihin mennessään talonpojat tekivät ovella ristinmerkin. Myllyjen siivet liikkuivat tuulessa, jauhinkivi pyöri ja vilja jauhautui. Myllyjen erilaiset ulkonäöt eivät haitanneet niiden toimimista. Ihmiset myllyjen ympärillä tekivät kukin töitään, ja kun he tarvitsivat viljaa he menivät talonpoikien luo ja ostivat tai vaihtoivat.
   - Miksi jauhat viljaa, kysyi Doña eräältä talonpojalta.
   - Se on Jumalan minulle määräämä työ, mies vastasi.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Luin Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Bayard on kirjallisuudenopettaja, joka analysoi ja kommentoi kirjoja joita ei ole koskaan edes avannut. [Harkitsin hetken, että analysoisin Bayardin kirjaa lukematta sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan.] Kirjallisuusinstituutiot nojautuvat keskeisesti siihen, että kirjoja ei lueta. Sen sijaan luetaan niiden arvioita ja analyyseja. Kirjallisuudentutkimus ei tutki kirjaa, vaan kirjallisuusinstituution käsitystä kirjoista.

Doña Quijote, osa V: Suosio

Osa 1

Doña Quijote oli jo väsynyt stressaavasta matkastaan. Hän päätti levätä ja rentoutua kirjallisuuden parissa. Doña meni kirjastoon ja lainasi fantasiaa ja scifiä: Orwellia, Huxleya, Kingiä. Pian hän huomasi, että King oli taitava. Ei puhettakaan mistään yksiulotteisesta maailmankuvasta tai mustavalkoisesta hyvä - paha -asettelusta, vaan pahuus kehittyi vähitellen olosuhteiden muotoutuessa, ja pahiksissakin oli inhimillisyyttä jäljellä. Doña ihastui. Hän pyysi Sanchoakin lukemaan. Sancho näytti kauhistuneelta – huh, yäk, hyi, pahaa kauheaa kamalaa viihdekirjallisuutta. Sancho näytti nyrpeää naamaa, ja aloitti kirjan toistellen itselleen, ettei vain vahingossakaan pitäisi kirjasta. Se oli turha toive, Sancho tempautui kirjan mukaan jo toisella sivulla.

Schiller & Torvalds

Mitä yhteistä on Friedrich Schillerillä ja Linus Torvaldsilla?
”Ei mitään”, ärjähtävät kulttuuri-ihmiset, ”on pyhäinhäväistys mainita jumalallinen runoilija jonkin yhdentekevän nörtin keralla!”
”Ei mitään”, mörähtävät nörtit, ”meidän nerolla gurullamme ja jollakin klassismihaahuilijalla ei ole mitään tekemistä keskenään!”

Doña Quijote, osa IV: Etiikka

Osa 1

Sancho ja Doña Quijote huomasivat taideperformanssista kertovan julisteen, joka kuulemma olisi jotain uutta ja ihmeellistä. Doña Quijote innostui. Ehkä hän täältä löytäisi sielunsukulaisen? Doña ja Sancho päättivät mennä seuraamaan performanssia.

Doña Quijote, osa III: Laaduttomuuden periaate

Osa 1

Doña Quijote ja Sancho päättivät vierailla erään kaupungin nykytaidemuseossa. Ensimmäisessä salissa oli ruskea kuutio, joka kuvasi alitajuntaa. Ahaa. Sitten Doña istui vahingossa tuolille, joka olikin readymade-teos. 

Doña Quijote, osa II: Bää bäbää eli kuinka puhua taiteesta

Osa 1

Doña Quijote ja Sancho menivät opiskelijoiden järjestämään taidekokoukseen, ja kuuntelivat mitä opiskelijoilla oli taiteesta sanottavaa. Opiskelijat puhuivat ja puhuivat, selittivät ja sekoittivat, sökelsivät ja sekoilivat, toistivat toisiaan ja hymisivät yksimielisyyttään.

   - Nämähän ovat varsinaisia lampaita! huudahti Doña Quijote.
   - Ei, ne ovat opiskelijoita, väitti Sancho.

Doña Quijote, osa I: Järjen valo

Elipä kerran kaukaisessa ja kylmässä Karjalan maassa taiteiden rakastaja nimeltä Doña Quijote. Ah, miten hän rakastikaan taiteita! Hän luki alituiseen runoja, näytelmiä ja proosaa, vain kaikkein korkeimmaksi arvioitua sanataidetta. Hän kävi taidemuseoissa, hän keräsi tutkielmia taiteilijoiden tyyleistä ja eri aikakausien tyylisuunnista ja teorioista. Hän luki lehdistä, mikä on nyt kaikkein taiteellisinta ja mitä kunnon taideopiskelijan tulee halveksua. Niin, Doña Quijote oli oikein kelpo taiteen tuntija.

Genrejaot pois! + Kingin korkeakirjallisuus

Viihdekirjallisuus on yhtä kuin scifi, kauhu, fantasia, rikos, rakkaus. ”Vakavalle” proosalle on ominaista, että se kertoo normaalista maailmasta, poikkeamat luonnonlaeista sallitaan sikäli kuin ne pystytään tulkitsemaan vaikkapa aistiharhoiksi, kuten tehdään Hessen Arosudessa. Mikäli luonnonlakimaailmasta kertovaa teosta ei voi luokitella viihteeseen rikos- tai rakkausromaaniksi, se luokitellaan ”vakavan” proosan joukkoon riippumatta sen kirjallisista ansioista.

Analyyttinen vs. mannermainen filosofia

Analyyttisen ja mannermaisen filosofian perusteiden pitäisi kuulua joka ikisen tieteilijän oppimäärään. Mannermainen filosofia korostaa että totuus rakentuu sen kuvaamisesta, ei ole objektiivista totuutta. Strategiana sillä on painottaa suuria (ts. kuolleita) ajattelijoita, diskurssi on perinteisesti ollut rönsyilevää, mikä usein johtaa hölynpölyyn. Analyyttinen filosofia taas korostaa argumentatiivisuutta ja yksiselitteisyyttä ja on luonnontieteisiin kallistuva. Eroja on selvitetty tarkemmin tässä artikkelissa.

Ei näin! - top 10 bloggaajille

Blogosfäärissä temmeltäessä tulee törmättyä jos jonkinlaisiin etikettivirheisiin, hölmöyksiin, kammottavuuksiin, lapsuksiin, kliseisiin ja muihin tekstinpilaajiin. Yleisimmät kirjoittamisvinkit ohjeistavat jotenkin söpöön ja pörröiseen tyyliin, kuin bloggaaminen olisi jotain rakentavaa ja kehittävää toimintaa, jossa tulee noudattaa moraalia ja etiikkaa, käytöskukkasia ja Pikku Journalistin Kultaista Pikku Söpöä Pikku Sääntöä. Oikeasti bloggaaminen on silkkaa sotaa, jossa kaikki keinot ovat sallittuja, jossa isketään häikäilemättä vyön alle, jossa pistetään halvalla kokematonta lukijaa. Mutta ei hätää, täältä tulee kymmenen hardcore-käskyä - noudata orjallisesti.