Mikä on klassikko?

Kirjamielellä -blogissa esitetään lista klassikon kriteereistä.

I Klassikot ovat isoja ja painavia, eli niissä on paljon sisältöä.

II Klassikot ovat kontekstissaan tärkeitä: käänteentekeviä, suurten virtausten pääteoksia.

III Klassikko leviää paikallisesti: ovat vaikutusvaltaisia, käännetään monelle kielelle.

IV Klassikko leviää ajallisesti: syntyvät vähitellen ajassa, leviävät yli sukupolvien, eivät vanhene helposti, eikä niitä lueta pelkkinä historiallisina dokumentteina.

V Klassikkoon suhtaudutaan: ovat tunnustettuja mutta eivät ehkä suosituimpia.

VI Klassikot ovat esikuvia: synnyttävät ympärilleen seuraajia ja toimivat mallina, luovat uutta kontekstia, ja niitä luetaan poissa alkuperäisestä kontekstista.

Määritelmän ongelma on, että se vain kuvailee millaisia ominaisuuksia on niillä jotka lasketaan nyt klassikoiksi, eikä sen avulla siis voi ennustaa millaiset tulevat nousemaan klassikoiksi. Listassa ei myöskään pohdita ominaisuuksien perusteltavuutta. Ilman suhtautumista yhtenä määrittelevänä tekijänä klassikoiksi nousisivat myös useat populaarikirjallisuuden tunnetuimmat teokset, mikä on vastoin instituution pyhiä arvoja.  Tällainen kirja on esimerkiksi Taru sormusten herrasta. Sisältöä on jossain määrin, se on yksi tärkeimmistä fantasiakirjallisuuden tuotteista, on käännetty ties kuinka monelle kielelle, sitä tulkitaan eri tavoin, siitä tehdään fanifiktiota, sarjakuvia ja elokuvia, se on säilyttänyt suosionsa ja kerännyt seuraajia. Mutta sen klassikkous on ansio vain populaarikirjallisuudessa, ei kirjallisuudessa ylipäätään. Tämän vuoksi listassa on tärkeää huomauttaa erikseen siitä, että instituutiot ovat ex cathedra oikeassa kirjan arvosta riippumatta yhtään mistään kriteereistä.

Toisaalta, kun instituution erehtymättömyys on nostettu dogmiksi, ei kaanon-kirjan kohdalla ole paljon väliä sattuuko se nyt täyttämään ihan joka kohdan listasta. Joycen Odysseus on kyllä iso ja painava, mutta muuten se ei täytä kohtaa yksi, sillä siinä ei ole ollenkaan sisältöä. Odysseus tulkitaan yhdeksi modernismin pääteoksista, mutta on vaikea nähdä, millä tavalla se on vaikutusvaltainen muuten kuin yhtenä pakettina, kuriositeettina jolla on kiva kehua.

Taru sormusten herrasta on kuin herkullinen ateria: se on täyttävä ja maukas sellaisenaan, sitä voi muunnella, sen ominaisuuksia voi matkia ja käyttää joitain niistä omassa ateriassaan. On mahdollista, että jotkin osat eivät ole terveellisiä vaan pelkästään maukkaita. Siitä voi kuitenkin ottaa erilleen ominaisuuksia, jotka tekevät omasta ateriasta=romaanista sekä terveellisen että hyvänmakuisen.

Sen sijaan Odysseus on pelkkä kivi. Sillä on vain yksi ominaisuus: se on modernismin merkkiteos. Odysseuksen voi laittaa näytille ja kehua näkevänsä kiven ja voivansa koskettaa sitä, mutta siitä ei voi nauttia, sitä ei voi muunnella, siitä ei voi ottaa erilleen ominaisuuksia ja kokeilla toimisivatko ne omassa romaanissa. Sen voi hajottaa kiviporalla palasiksi ja huomata, että sen sisällä ei ollut mitään, eivätkä palaset yksinään eivät ole sen parempia kuin kokonainen kivikään. Odysseuksella ei ole yhtään hyvää ominaisuutta, joka johtuisi jostain muusta kuin sille annetusta asemasta.

Kohdasta I ottaisin "ison ja painavan" pois, sillä laatu on tärkeämpi kriteeri kuin määrä. Ei tarvinne perustella, miksi sisällön pitäisi olla välttämätön ehto klassikon määrittelyssä. (Mikäli jonkun mielestä tarvitsee, suosittelen kyseistä henkilöä  muuttamaan asumaan omaan peräsuoleensa. Modernistit ovat tyhmiä.) Se ei kuitenkaan ole riittävä ehto, sillä sisällöillä on yleistyessään tapana menettää merkitystään, varsinkin kirjallisuudessa. Esimerkiksi seksuaalisuustabujen rikkominen oli joskus niin kauheen siistiä, mutta nykyään se on jo vanha juttu. Vaikka kirja olisi miten rohkea, ja yhtä hyvä kuin Juhannustanssit, kirjailija ei tule ikinä päihittämään Salamaa. Se juna meni jo. Kakkoskohta, käänteentekevyys, on siis sisällön esiehto. Teoksen tulee olla jollain tavalla uraauurtava, ensimmäinen, ei matkiva perässälaahaaja.

Kohta VI, eli esikuvallisuus, seuraa jokseenkin automaattisesti käänteentekevyydestä. Jos teos ei synnytä yhtään matkintaa, niin eihän se ollutkaan käänteentekevä. Poe ei olisi läheskään yhtä merkittävä, ellei hänen perinnettään olisi jatkettu. Tämän kohdan viimeinen pykälä, lukeminen poissa alkuperäisestä kontekstista, siirtyy luontevasti ajallis-paikalliseen leviämiseen.

Ajallinen ja paikallinen leviäminen ovat pitkällä aikavälillä välttämättömät, sillä ei ole mitään järkeä laskea klassikoksi kirjaa jota kukaan ei muista. Vähän kuin Paavo Pihtiputaalta juoksisi kerran dokumentoimattomana nopeammin kuin Usain Bolt ja haluaisi maailmanmestarin tittelin vaikka ei suostu juoksemaan toista kertaa. Kuollut kirja on huono kirja, vaikka sisältö olisikin loistava.

Kohta viisi on ylivoimaisesti turhin kriteeri, koska tunnustamisella tarkoitetaan vain vakiintuneen kulttuuri-instituution mielipidettä. Se on tyyliä "klassikot ovat klassikoita, koska minä sanon niin". Jollekin instituutiolle annettu automaattinen mitätöimisoikeus riippumatta teoksen kirjallisista ansioista muistuttaa nöhelösti ad auctoritatemia. Kohta viisi siis hylättäköön.

Kriteerilista parannettuna on siis tällainen:

Esiehto: Klassikot ovat kontekstissaan tärkeitä: suurten virtausten pääteoksia ja käänteentekeviä. Tästä seuraa, että ne synnyttävät ympärilleen seuraajia, toimivat mallina ja luovat uutta kontekstia.

Pääehto: Klassikoissa on sisältöä.

Jälkiehdot: Klassikko leviää ajallisesti ja paikallisesti: ovat vaikutusvaltaisia, käännetään monelle kielelle, syntyvät vähitellen ajassa, leviävät yli sukupolvien, eivät vanhene helposti, niitä ei lueta pelkkinä historiallisina dokumentteina, ja niitä luetaan poissa alkuperäisestä kontekstista.

Pääehtoon saavutaan vasta esiehtojen täyttämisen jälkeen. Kaikki pääehdon täyttävät eivät ole klassikoita. Myöskään kaikki esiehdon täyttävät eivät ole klassikoita, sillä modernistisissa teoksissa ei ole sisältöä vaikka ne lasketaankin suuntauksen pääteoksiksi. Lisäksi on olemassa viihdekirjallisuutta, joka sisällyksettömyydestään huolimatta leviää (True Blood: "ah sydämeni ääntä on mun oh-ja-voi  seurattava", sanoo kirjan kovikseksi luokiteltu). Jälkiehtoja voi tarkastella vain pitkillä aikaväleillä.

***

Tietysti ehdot ovat hyvin epämääräiset ja mitäänsanomattomat. Halusin silti pohtia tämän alusta loppuun itse, sillä kirjallisuudessa on useimmiten tapana määritellä klassikot suoraan valmiin kaavan mukaan, kyseenalaistamatta ollenkaan kaavan perusteltavuutta.

Tärkeimmällä kriteerillä, sisällöllä, on olemassa erikseen omat kriteerinsä mikä on hyvää sisältöä. Niistä myöhemmin.