Ovatko dickensit ja shakespearet poikkeus vai sääntö?

Tommi Melender kritisoi Antiaikalaisessa taide-eliitin auktoriteetin vastustamista. Hänen mukaansa shakespearet ja dickensit ovat vain poikkeuksia sääntöön että instituutio on jumala, ja murroskausina tulee helpommin yksittäisiä instituution edustajia jotka arvioivat väärin.

Onko Melender oikeassa, sen selvittämiseen tarvitaan ainakin kaksi asiaa: tieto kirjojen säilyvyydestä sekä säilyvyyteen vaikuttavat tekijät.

Doña Quijote, osa V: Suosio

Osa 1

Doña Quijote oli jo väsynyt stressaavasta matkastaan. Hän päätti levätä ja rentoutua kirjallisuuden parissa. Doña meni kirjastoon ja lainasi fantasiaa ja scifiä: Orwellia, Huxleya, Kingiä. Pian hän huomasi, että King oli taitava. Ei puhettakaan mistään yksiulotteisesta maailmankuvasta tai mustavalkoisesta hyvä - paha -asettelusta, vaan pahuus kehittyi vähitellen olosuhteiden muotoutuessa, ja pahiksissakin oli inhimillisyyttä jäljellä. Doña ihastui. Hän pyysi Sanchoakin lukemaan. Sancho näytti kauhistuneelta – huh, yäk, hyi, pahaa kauheaa kamalaa viihdekirjallisuutta. Sancho näytti nyrpeää naamaa, ja aloitti kirjan toistellen itselleen, ettei vain vahingossakaan pitäisi kirjasta. Se oli turha toive, Sancho tempautui kirjan mukaan jo toisella sivulla.

Genrejaot pois! + Kingin korkeakirjallisuus

Viihdekirjallisuus on yhtä kuin scifi, kauhu, fantasia, rikos, rakkaus. ”Vakavalle” proosalle on ominaista, että se kertoo normaalista maailmasta, poikkeamat luonnonlaeista sallitaan sikäli kuin ne pystytään tulkitsemaan vaikkapa aistiharhoiksi, kuten tehdään Hessen Arosudessa. Mikäli luonnonlakimaailmasta kertovaa teosta ei voi luokitella viihteeseen rikos- tai rakkausromaaniksi, se luokitellaan ”vakavan” proosan joukkoon riippumatta sen kirjallisista ansioista.

King ja muut maailmankirjallisuuden klassikot

Kirjastoissa on eroteltu omille hyllyilleen ns. kaunokirjallisuus, scifi, rikoskirjallisuus ja romantiikka. Ammatikseen kirjallisuuden parissa toimivan populaarikirjafaniksi tunnustautumisessa on häpeilyn makua: tiedän kyllä että ne on huonoja... joskus kevyempää lukemista... kyllä oikea kirjallisuus silti on mun lempparia... Nykyään julkaistava kirjallisuus noudattaa lähestulkoon kaavaa suosittu = arvoton, arvokas = epäsuosittu. Laajemmassa mittakaavassa suosion väheksyminen on kuitenkin perusteetonta.

Taidekriitikot

Tämä kirjoitus toistaa illuusion yhden alakulttuurin paremmuudesta toisiin nähden, ja innoitti miettimään mitä ovat kriitikot taidealalla. Alla rautalangasta väännetty pelkistys.

Kriitikot ovat vain yksi alakulttuuri.

Näyte tyylikausitutkimuksesta vuonna 2500

Vertaileva katsaus kirjallisuuden tyylikausien taitekohtiin. Katkelmat osioista 1500-1600 -luvut sekä Postmodernismista systomykoosiin.

1500-1600-luvuilla kirjailijat olivat pääsääntöisesti aatelistoa, ja porvariskirjailijat tarvitsivat hoviin edustajan saadakseen tekstejään näkyville. Kirjallisuuden arvottaminen säätyaseman mukaan alkoi rapista vasta 1600-luvun loppupuolella. Oheisessa valokuvassa ranskalaisen porvarissäätyisen alkuperäinen käsikirjoitus näytelmästä, jota on mahdollisesti esitetty katuteatterissa.

Kirjallisuuden tutkijat!

Toisten runoudella ratsastajat!

Kirjallisuus korostaa monitulkintaista luonnettaan, mutta silti on olemassa vain yksi klassikoiden kaanon, jonka allekirjoittavat niin tutkijat, arvostelijat, palkintoraadit, harrastajat kuin harrastamattomatkin. Vaihtoehtoisia kirjallisuushistorioita ei ole. Kirja on arvokas, koska se kuuluu kaanoniin, kirja kuuluu kaanoniin, koska se on arvokas.

Vuonna 1900 määriteltiin vuosisadan vaihteen hyvät kirjailijat, eikä tämä käsitys ole sen jälkeen muuttunut. 1900-luvun alussa kirjoitetut kirjallisuuden yleisesitykset (esim. B.F. Godenhjelm: Suomalaisen kirjallisuuden historia, 1906) esittelevät samat kirjailijat kuin 2000-luvun julkaisut. En väitä, että edellisen sukupolven klassikot pitäisi aina heittää kaivoon, mutta en tue varauksettomasti sitä ajatusta että klassikot ovat klassikoita, koska ne on määritelty klassikoiksi. Kaikilla muilla aloilla tieteestä taiteeseen on keskenään kiisteleviä suuntauksia, jotka painottavat eri henkilöitä suuntauksen perustajien taustojen, arvojärjestelmien ja mielipiteiden mukaan. Eikö tuollainen kaanonin jähmeys sodi kirjallisuuden luonnetta vastaan?