Dialogi genrejaottelussa
Bahtinin romaaniteorian mukaan tekstit ovat dialogissa keskenään. Teksti rakentuu edellisten ja samanaikaisten tekstien päälle, kommunikoi niiden kanssa Genrejakoon sovellettuna dialogi ilmenee niin, että viihdekirjallisuus kommunikoi enemmän aikaisemman viihdekirjallisuuden kuin koko romaanitaiteen kanssa. Viihdekirjallisuus ottaa vaikutteita aikaisemmasta perinteestä, se mukautuu siihen mihin on viihteessä totuttu. Jokaisessa rikosromaanissa on jälkiä myös rikoskirjallisuuden aloittajilta Poelta ja Doylelta.
Samanlaista perinteiden suodattamista uusiin teoksiin tekee kaunokirjallisuus. Kun kirjailija kirjoittaa luonnonlakimaailmasta, hänen mielletään kirjoittavan vakavaa kirjallisuutta, oikeaa kirjallisuutta, potentiaalista klassikkoainesta. Teos on siis dialogissa vakavan kirjallisuuden perinteen kanssa. Kuitenkin täytyy huomauttaa, että kirjan hyvyyden ja klassikkopotentiaalin kannalta ei pitäisi olla olennaista, onko teos kirjoitettu luonnonlakimaailmasta vai ei, sillä ulkoasu ei ratkaise taitoa.
Viihdekirjallisuus voisi olla dialogissa korkeakirjallisuuden kanssa, mutta sitä tapahtuu harvoin. Koska teksti rakentuu edeltävän kirjallisuuden päälle, rajojen kyseenalaistamiseen tarvitaan kirjailijalta tietoista sivusuuntaan otettua askelta, sekä tulkitsijoilta tietoista sivusuuntaisen askeleen etsimistä. Fantasiaformaatti keskimäärin on perinteisesti ollut sisällöttömämpää kuin luonnonlakiformaatti keskimäärin, koska dialogit ovat vahvempia genrejen sisällä kuin välillä (tietysti markkinavoimat vaikuttavat myös).
Stephen King
Stephen Kingin teoksista voi lukea korkeakirjallisen perinteen, mikäli ei keskity pintapuolisesti fantasiana ilmenevään ulkoasuun. Kingin tuotanto on dialogista usealla eri tavalla: lajityyppejä on valittu sekä viihteestä että korkeakirjallisuudesta, lisäksi huomioidaan yhteiskunnan tapahtumia. King kirjoittaa kauhua, fantasiaa, scifiä, westerniä, trilleriä ja goottilaista melodraamaa. Vaikutteita on myös myyteistä, saduista ja kirjallisuusnaturalismista. Osa kirjoista on myös täysin normaalimaailmaan sijoittuvia mutta silti lajityypiltään kauhua, kuten Mallioppilas, Piina ja Julma leikki. Nämä teokset ovat siis erityisen selvästi dialogissa sekä kauhugenren että vakavan proosan perinteen kanssa. Itse näkisin että joissain teoksissa fantasia ja juoni ovat pelkkää pintaa, kun keskiössä on esimerkiksi väkivallan, pahuuden relatiivisuuden tai rappioitumisen tematiikkaa. Osa kirjoista on tietysti tavallista yksiulotteista fantasiaa, kuten Tukikohta.
Kingin useat erilaiset dialogit havainnollistuvat Musta torni -sarjassa. Teos on kirjoitettu Childe Rolandin laulun ideaan, eli Musta torni ja Childe Rolandin laulu ovat dialogissa. Useissa muissa Kingin teoksissa on viittauksia Mustaan torniin ja päinvastoin, eli hän kommunikoi oman tuotantonsa kanssa. Samaan aikaan Musta torni sarja on tyyliltään dialogissa fantasiakirjallisuuden perinteen kanssa. Mustassa tornissa on ainakin neljä maailmaa: Rolandin maailma on lännenromaani, jossa on jotain fantasiaelementtejä. Ka-tetin henkilöiden kotimaailma on ”meidän maailmamme”, normaali maailma jossa luonnonlait hallitsevat, mutta sen ja toisten maailmojen välillä voi matkustaa. Kolmas ja neljäs maailma on matkan maailma, jossa on fantasiaromaanien kummallisia otuksia sekä scifistä lainattuja älykkäitä koneita kuten Blaine-juna. Lisäksi on metafiktiivistä tasoa päähenkilöiden tajutessa olevansa kirjan henkilöitä.
Jatkumona
Dialogisessa romaanissa useat eri arvomaailmat keskustelevat, ja voisikin sanoa että viihdekirjallisuuteen on perinteisesti latautunut monologisempi tyyli kuin kaunokirjallisuuteen. Modernistisen ihmisen kokemus itsestään ja maailmasta on pirstaloitunut ja moniarvoinen, siispä romaaninkin on oltava sellainen. Sen sijaan viihteen valta perustuu usein toimintaan tai tunteisiin, eikä niissä välttämättä tarvita vaihtoehtoisia arvomaailmoja. Dialogin ja monologin suhde on yleensä nähty joko-tai -suhteena, mutta on käyttökelpoisempaa nähdä se jatkumona.
Viihdekirjallisuuden yksiarvoisuutta on esimerkiksi henkilöiden yksiulotteisuus heidän edustaessaan yhtä persoonallisuuspiirrettä, toiminnan painottaminen tai yhden tietyn subjektiivisen maailmankuvan korottaminen objektiiviseksi. Jos dialogi on luonteeltaan jatkumo, niin on helpompi ymmärtää miten viihdekirjallisuus voi sijoittua yhä lähemmäs ja lähemmäs kaunokirjallisuutta ja lopulta päästä irti alakastisuudestaan, vaikka säilyttäisikin lajityypilliset ominaisuutensa kuten fantasiaelementit.
Dialogisuus on saapunut kirjallisuuteen vähitellen, mutta vähäisen säilyvyyden vuoksi jako näyttää paljon karkeammalta kuin se todellisuudessa lienee aikoinaan ollut. Don Quijote tai Gargantua ja Pantagruel lasketaan ensimmäiseksi romaaniksi, mutta kuitenkin on todennäköisesti ollut olemassa erilaisia kokeiluja.
Rabelais'n tuotanto oli aikansa vastakulttuuria, ja sama pätee myös Don Quijoteen, Dickensiin, Shakespeareen ja Dumasiin. Näin jälkikäteen on helppo nähdä heidän klassikkoutensa, kun asema on jo vakiintunut. Kirjallisuusinstituutiot eivät näytä kykenevän sopeutumaan muuttuvaan romaaniin. Ihmiset eivät osaa nähdä itsessään samoja virheitä, jotka joku toinen on osoittanut toisessa. Kirjallisuudentutkimus ajattelee, että Rabelais'n aikaan pystyi olemaan hyvää vastakulttuuria, mutta nykyajan vastakulttuuri ei voi olla hyvää.
Viihdekirjallisuuden ja eliitin rajojen poistamista hankaloittaa se, että hyviä viihdekirjailijoita ei yksinkertaisesti ole monta. Eliitin ja viihteen perusteetonta jakoa puolustavilla on osoittaa miljoona viihdekirjailijaa, jotka ovat tuottaneet pelkkää roskaa. Harmi heille, että väitteen vääräksi todistamiseen riittää yksi vastakkainen havainto. Ainakin pitäisi riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti