Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Luin Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Bayard on kirjallisuudenopettaja, joka analysoi ja kommentoi kirjoja joita ei ole koskaan edes avannut. [Harkitsin hetken, että analysoisin Bayardin kirjaa lukematta sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan.] Kirjallisuusinstituutiot nojautuvat keskeisesti siihen, että kirjoja ei lueta. Sen sijaan luetaan niiden arvioita ja analyyseja. Kirjallisuudentutkimus ei tutki kirjaa, vaan kirjallisuusinstituution käsitystä kirjoista.


Itsekin olen testannut lukemattomuutta. En millään ehdi lukea tuhatta sivua kirjoja joka ikistä viiden nopan tenttiä varten, mutta hyvän esseen kyllä kirjoittaa lyhyen artikkelin perusteella. Aina ei välttämättä tarvitse erikseen lukea artikkeleitakaan, riittää kun tietää että kirjoittaja on postmodernistinen/realistinen/jotain muuta. Hyvän kirjallisuusesseen kirjoittamiseen tarvitaan yksi asia ylitse muiden: tieto kirjallisuusinstituution puhetavasta. Sisällötön essee menee läpi, mikäli siinä on muutama fraasi joiltain kuolleilta ajattelijoilta ja pari intertekstuaalista viittausta.

Itse asiassa lukeminen voi olla jopa haitaksi. Bayardin mukaan kirjallisuuden tunteminen ei ole tietoa kirjan sisällöstä, vaan kirjan paikasta instituutiossa ja suhteesta muihin kirjoihin. Bayard käyttää käsitettä kollektiivinen kirjasto: se sisältää institutionalisoidut näkemykset ja pakollisen suhtautumistavan tiettyihin kirjoihin.

Eräässä Bayardin esittämässä anekdootissa kirjastonhoitaja lukee valtavan suuria katalogeja, joihin on merkitty kaikki kirjat, mutta hän ei ole koskaan avannut ainoatakaan oikeaa kirjaa. Kirjastonhoitajalle tärkeintä on kokonaisnäkemys kirjastostaan. Tutkimuksen kannalta tämä on käyttökelpoinen strategia, sillä yksittäisten vailla laajempia yhteyksiä avaruudessa leijuvien kirjojen tuntemisessa ei ole paljon arvoa. Tässä mielessä hyväksyn sen, että turvaudutaan tutkimuksiin ja yleiskatsauksiin. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, mutta jonkinlainen kokonaiskuva on luotava. Ongelmaksi silti muodostuu se, että nojaudutaan liikaa toisten ajatuksiin ja näin ollen kirjallisuudentutkimus jämähtää paikoilleen eikä kehity.

Hyvä esimerkki nojautumisen ongelmasta on Jack Greenin Fire the Bastards! -teoksessa, jossa Green tarkastelee William Gaddisin The Recognitionsista tehtyjä arvioita. Tuloksessa huomataan arvioiden nojautuvan vahvasti toisiinsa näkökulmissa ja asenteissa, ja vahvaa korrelaatioita on jopa sanamuodoissa. Tämä vastaa myös omaan kokemukseeni: on vaikea löytää artikkelia joka ei olisi teoksesta samaa mieltä kuin kaikki muutkin. Kun useat eri artikkelit toistavat samaa asennetta, syntyy harhakuva tämän asenteen oikeellisuudesta, siitä että alan auktoriteetit ovat todenneet sen päteväksi ja ainoaksi hyväksyttäväksi näkökulmaksi.

Oikea Kirja ja Instituutiokirja

On tehtävä ero kirjan ja kirjasta muodostettujen käsitysten välillä. Bayard käyttää tästä käsitettä peitekirja, jolla hän tarkoittaa sitä että jokainen ihminen puhuu siitä käsityksestä minkä sai kirjasta, ei mistään todellisesta kirjasta. Peitekirjoja on siis yhtä monta kuin ihmisiäkin, mikä on kohtalaisen hyödytön näkökulma tutkimuksen kehittämistä ajatellen. Useimpien merkittävien teosten kohdalla kuitenkin on helppo nähdä se kanonisoitunut asenne, mistä kirjaa yleensä/aina tarkastellaan, joten on perusteltua erotella Instituutiokirja omaan kategoriaansa Oikeasta Kirjasta. (Klassikoista tehdään kyllä uudelleentulkintoja kuten esim. feministisen perspektiivin korostamista, mutta laajemmin tarkasteltuna kirjan asema ei muutu kuin joskus harvoin.)

Oikea Kirja sisältää tekstin, juonen, teeman etc. Instituutiokirja sisältää kriitikoiden, tutkijoiden, kirjallisuusinstituution käsitykset kirjasta. Uudet kirjat luetaan pelkkänä kirjana, ilman ennakkokäsityksiä. Tyypillisesti uutuuskirjoista bloggaavat kirjoittavat Oikeista Kirjoista, sillä uudet kirjat eivät ole ehtineet kerätä ympärilleen kanonisoitua näkemystä. Kun kirjallisuusinstituutio on ottanut jonkin teoksen hellään huomaansa, kirjaan ei enää suhtauduta jonakin jota luetaan, vaan jonakin jolla on Asema, jonakin johon pitää Suhtautua. Sofi Oksasen Puhdistus ei ole kirja, se on Instituutiokirja, koska se sai Finlandia-palkinnon ja synnytti pientä kohua. Mitä vanhempi ja tunnetumpi kirja on, sitä jäykempi sen ympärille kasaantunut instituutiovaikutus on.

Jokainen tietää etukäteen James Joycen Odysseuksen olevan modernin proosan merkkiteos, ja sitä luetaan tästä näkökulmasta. Jos lukeminen ei synnytäkään hyviä viboja, niin syytetään oman ymmärryskyvyn puutteellisuutta. Odysseus onkin klassinen esimerkki erillään olevasta kritiikistä ja kirjasta. Ainut keino lukea se loppuun on olla ymmärtämättä sitä, kulkea vain tekstin mukana. Minkäänlaista kokonaiskuvaa on mahdoton luoda. On kuitenkin hyväksyttävää lukea aiheesta pari artikkelia ja sitten olla niistä samaa mieltä: tajunnanvirtaa, modernia hajanaisuutta, blaa blaa.

Keskisuomalaisen artikkeli yrittää väistää sanomasta mitään konkreettista, mikä paljastaisi ettei kirjoittaja ole lukenut kuin kaksi ensimmäistä sivua:

”Suurteos pakenee yksioikoisia määrittelyjä. Se käyttäytyy koko ajan monimielisesti, ikään kuin suojautuu, paljastaa, hämää ja vihjaa lukijalle samanaikaisesti. Romaanijärkäle on olemukseltaan parodinen ja ironinen, vakava ja hauska yhtä aikaa.

Joycen romaani toimii kokonaisvaltaisesti kuin moderni runo: silmänräpäyksellisenä, orgaanisena ja totaalisena maailman ja elämän kuvana.

Romaanin lukeminen synnyttää monia vaikuttavia jälkikuvia, kun lukemisen optiikka tarkentuu ikään kuin kerros kerrokselta, huomaamatta ja muistinomaisesti syvätarkkojen yksityiskohtien kautta kokonaisuuteen.

Arkipäivä tarkasteltuna tosiasioiden ja mielteiden välisenä konfliktina on romaanin ydinkysymys. Koko romaani on luonteeltaan elämän ja kuoleman voimien tarkastelu, ihmisen sisäisen labyrintin intensiivinen ja ylivertainen kuvaus.”

Tämä toki kuulostaa hauskalta, mutta ei kerro lukijalle yhtään mitään. Melkein mistä tahansa teoksesta voi sanoa näin. Mikä romaani ei tarkastelisi arkipäivää tosiasioina ja mielteinä? Onko muka jotenkin harvinaista, että romaani yrittää olla sekä vakava että hauska? Onko olemassa yhtään 1700-luvun jälkeistä vakavaksi tarkoitettua kirjaa joka ei kuvaisi ihmisen sisäistä maailmaa, hienommin sanottuna labyrinttia? Mitä tarkoittaa jälkikuvien syntyminen, tai lukemisen optiikan tarkentuminen? Artikkeli on pelkkiä peräkkäin asetettuja sanoja muotoiltuna konventionaalisen kirjallisuuspuheen tyyliin.

Aikojen saatossa kirjojen päälle siis kasautuu attribuutteja, Joycen tapauksessa keskeisiä ovat "modernismi", "tajunnanvirta" ja sen tyyliset. Mitä vanhempi kirja on, sitä enemmän sen päälle on kasaantunut attribuutteja, joita seuraavat tutkijat ja osittain myös lukijat käyttävät yrittäessään ymmärtää kirjaa. Periaatteessa olisi siis mahdollista kirjoittaa täysin päätön arvio jostain juuri ilmestyneestä kirjasta, joka vähitellen nousisi klassikoksi ja kaikki tulevat arviot pohjautuisivat tähän päättömään arvioon. Sokal, I miss you.

Kritiikin ja kirjan erosta Bayard kirjoittaa:

”Kirjallisuus ja taide ovat siis kritiikille samalla tavoin toissijaisia kuin luonto kirjailijalle ja taidemaalarille. Niiden tehtävä ei ole toimia kritiikin kohteena. [...] Viime kädessä kritiikki saavuttaa ideaalisen muotonsa, kun sillä ei ole enää mitään yhteyttä teokseen.”

Tämä tekee ymmärrettäväksi myös sen, että täysin sekopäisiä kirjoja voidaan ylistää. Ne eivät puhu teoksesta, vaan teoksen attribuuttilistasta. Nimitys ”kirjallisuudentutkimus” ei siis kuvaa tutkimuksen luonnetta. Olisi hyvä idea nimittää sitä vaikkapa kriitikkotutkimukseksi tai instituutiotutkimukseksi.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut blogosfäärissä:

Mythopoeia: "Käytännön syistä on siis joskus tarpeen turvautua ei-lukemiseen tai toisen käden lähteisiin, mutta miksi tästä pitäisi tehdä yleinen normi, joka korvaisi lukemisen?"

Penjami: "Bayardin mukaan muistin hataruus kyseenalaistaa koko kirjojen lukemisen. [...] olen kuitenkin eri mieltä Bayardin kanssa. Ei kirjoja lueta siksi, että ne muistettaisiin mahdollisimman hyvin. Muistaminen on mielestäni lukukokemuksessa melko toissijainen asia. Itse lukeminen on tärkeintä: joku tekee sitä viihtyäkseen, joku kuluttaakseen aikaa ja joku saadakseen älyllistä tai kielellistä haastetta."

Jokke: "lukemalla avainkohdat päästään samaan lopputulokseen kuin maastotutkimuksella, jossa toinen tarpoo umpihangessa ja katsoo kohdetta, ja toinen kiipeää kukkulalle ja kiikaroi kohdetta"

Jenni: "Tiedän tunteen, että yhden kirjan lukeminen on muilta pois. En silti millään voi yhtyä Pierre Bayardin analyysiin em. kirjastonhoitajasta: "Musilin kirjastonhoitajan viisaus piilee hänen ’kokonaisnäkemystä’ korostavassa ajatuksessaan""