Umberto Eco: Ruusun nimi

Ruusun nimi kertoo fransiskaanimunkki William Baskervillestä, joka lähtee noviisi Adsonin kanssa Italiaan benediktiiniluostariin tekemään sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytettyjen välillä. Luostarissa on tapahtunut murha, jota William ja Adson alkavat selvittää. Sitten murhia alkaa tapahtua lisää. Noudattaako murhaaja Ilmestyskirjan seitsemää pasuunaa? Vai olivatko asialla demonit? Miten asiaan liittyy labyrinttimaisen kirjaston oveton huone finis Africae? Voiko murhat selvittää pelkästään järkeilemällä?

Kirjallisuuden tutkijat!

Toisten runoudella ratsastajat!

Kirjallisuus korostaa monitulkintaista luonnettaan, mutta silti on olemassa vain yksi klassikoiden kaanon, jonka allekirjoittavat niin tutkijat, arvostelijat, palkintoraadit, harrastajat kuin harrastamattomatkin. Vaihtoehtoisia kirjallisuushistorioita ei ole. Kirja on arvokas, koska se kuuluu kaanoniin, kirja kuuluu kaanoniin, koska se on arvokas.

Vuonna 1900 määriteltiin vuosisadan vaihteen hyvät kirjailijat, eikä tämä käsitys ole sen jälkeen muuttunut. 1900-luvun alussa kirjoitetut kirjallisuuden yleisesitykset (esim. B.F. Godenhjelm: Suomalaisen kirjallisuuden historia, 1906) esittelevät samat kirjailijat kuin 2000-luvun julkaisut. En väitä, että edellisen sukupolven klassikot pitäisi aina heittää kaivoon, mutta en tue varauksettomasti sitä ajatusta että klassikot ovat klassikoita, koska ne on määritelty klassikoiksi. Kaikilla muilla aloilla tieteestä taiteeseen on keskenään kiisteleviä suuntauksia, jotka painottavat eri henkilöitä suuntauksen perustajien taustojen, arvojärjestelmien ja mielipiteiden mukaan. Eikö tuollainen kaanonin jähmeys sodi kirjallisuuden luonnetta vastaan?