Ruusun nimi kertoo fransiskaanimunkki William Baskervillestä, joka lähtee noviisi Adsonin kanssa Italiaan benediktiiniluostariin tekemään sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytettyjen välillä. Luostarissa on tapahtunut murha, jota William ja Adson alkavat selvittää. Sitten murhia alkaa tapahtua lisää. Noudattaako murhaaja Ilmestyskirjan seitsemää pasuunaa? Vai olivatko asialla demonit? Miten asiaan liittyy labyrinttimaisen kirjaston oveton huone finis Africae? Voiko murhat selvittää pelkästään järkeilemällä?
Dekkari ja skolastiikka yhteensovitettuna toimii ällistyttävän hienosti. Ruusun nimen lukijakunta olisi pienentynyt murto-osaan, jos skolastiset ja semioottiset kysymykset olisi esitetty sellaisenaan, ilman jännitystä ylläpitävää murhamysteeriä. Jos pääpaino olisi ollut juonessa, instituutio ei olisi suostunut sotkemaan sormiaan sellaiseen ällötykseen. Eri lajien yhdistely on kiitettävän taitavaa, mutta sitä tapaa aika harvoin. Helpoiten sen lajitovereita löytää aikuisten-lasten -kirjoista kuten Lokki Joonatan, Pikku prinssi, Tirlittan tai peräti Tatu ja Patu, jotka ovat loistavia lasten kirjoina, mutta joissa on lisäksi ikään kuin toinen, vaikeammin tajuttava aikuisten taso. Sen sijaan lajityyppien yhdistelyä on laajasti tunnetussa kirjallisuudessa vähän.
Toinen ällistyttävän hieno juttu Ruusun nimessä on se, miten kirjaston labyrintti symboloi tietoa: kirjat ovat saatavissa vain harvoille, kirjat ovat vaarallisia, kirjat ovat katoavaisia, kirjoja täytyy suojella ihmisiltä ja ihmisiä täytyy suojella kirjoilta. Idea on lainattu Jorge Luis Borgesilta, mikä sekin sanotaan miltei suoraan: teoksen keskeistä kirjaa mustasukkaisesti vartioiva munkki on nimeltään Jorge Burgoslainen, ja hän on sokea kuten Borgeskin. Ruusun nimi ei kuitenkaan osoittele symbolia yhtä selvästi, vaan lukijan pitää itse saada se tulkittua. Juonen kannalta teos kuitenkin toimii, vaikkei symboleita tajuaisikaan; pisteet siitäkin.
Ja sitten varsinaiseen asiaan. Ruusun nimi on dekkari. Se on myös jonkinasteinen klassikko. Tämän saattaisi herkästi tulkita niin, että kirjallisuusinstituutio on niin avaramielinen, että se pystyy hyväksymään kaanoniin myös teoksia, joilla on kiellettyjä ominaisuuksia. On kuitenkin seikkoja, jotka saavat epäilemään tuota avaramielisyyttä.
Otetaan lähtökohdaksi, että Ruusun nimellä on kirjallista arvoa ja että dekkariudella ei ole arvoa. Sitten tarkastellaan, miten Ruusun nimi poikkeaa normaaleista dekkareista, selvittääksemme miksi se on parempaa kirjallisuutta kuin muut dekkarit.
Ensinnäkin Ruusun nimi sijoittuu keskiaikaiseen munkkiluostariin. Kirjallisuudessa teokset, jotka kertovat menneestä ajasta tai vieraasta kulttuurista, ovat usein menestyneet paremmin kuin teokset jotka kertovat tutusta ja läheisestä elämästä ja elämäntavoista. Olisiko Sinuhe egyptiläinen menestynyt niin hyvin, jos se olisi sijoitettu kirjoitusajankohtaansa, eli Suomeen 1940-luvulle? Periaatteessa tuollaisessa menneiden aikojen glorifioinnissa ei ole mitään väärää. On siis parempi kysyä, miksi historiatarinat menestyvät kirjallisuutena. Pitääkö se nostaa taiteen kriteeriksi? ”Jos teos kertoo historiasta, se on parempaa taidetta.” Asiasta ei selvästikään voi tehdä universaalilausetta, joten lievennetään: ”Jos teos on kirjallisesti arvokas ja kertoo historiasta, se on parempaa taidetta.” Jos Ruusun nimi sijoitetaan nykyaikaan, mitä jää jäljelle?
Historiaan sijoittumisen lisäksi Ruusun nimen statuksessa on olennaista se, että siinä on paljon tietoa, mm. kirkon/Jeesuksen köyhyyskiistasta ja muista keskiajan teologisista kysymyksistä, sekä keskiaikaisen dogmatiikan ja evankelisen teologian vastakkainasettelusta. Voisiko tästä tehdä taiteen kriteerin? ”Jos teoksessa on paljon tietoa, se on parempaa taidetta.” Selvästikään lause ei päde kaikkeen tietoon. Stephen Kingin teoksille on tyypillistä tarkka yksityiskohtaisuus, kuten novellissa jossa mies kaivaa autolle ansakuopan, kaivaminen selostetaan niin että se toimisi oikeassakin elämässä. Ilkka Remeksellä puolestaan on neukkupolitiikkaa. Lausetta pitää siis tarkentaa: ”Jos teoksessa on paljon sellaista tietoa, mikä lasketaan tärkeäksi ja merkittäväksi tiedoksi, se on parempaa taidetta.” Jotta lauseella olisi jotain merkitystä, pitäisi määritellä mikä on merkittävää tietoa ja kenen määritelmä merkittävyydestä on paras. Faktatiedon määrä ei selvästikään ole kovin hyvä taiteen kriteeri.
No, mitä jää jäljelle kun faktat ja historia on riisuttu? Tavallinen dekkari. Sitä ei päästettäisi instituution porteista. Eli pitääkö tästä päätellä, että faktat = ei riittävä kriteeri koska mielipide, historia = ei riittävä kriteeri, faktat + historia = riittävä kriteeri? ”Jos teos on kirjallisesti arvokas ja kertoo historiasta, sekä siinä on paljon sellaista tietoa mikä lasketaan merkittäväksi, se on parempaa taidetta.”
Pitkääkö taiteen arvottaminen antaa tehtäväksi kahdelle ulkoiselle seikalle? Todellisuudessa Ruusun nimi olisi arvokas faktan ja historian riisumisen jälkeenkin, mutta instituutioiden inhoama koska se noudattaisi dekkarikonventioita. Alussa asetettu lähtökohta, että Ruusun nimellä on kirjallista arvoa ja dekkareilla ei ole kirjallista arvoa, oli huono, sillä Ruusun nimen eroavaisuudet dekkareista eivät olleet riittäviä laatukriteerejä.
Ruusun nimen statuksessa näyttää olevan kyse siitä, että sen muut ansiot katsotaan riittävän suuriksi että dekkarius ei haittaa. Dekkariudella itsellään ei ajatella olevan muuta arvoa kuin se, että se tuo lisää lukijoita. Ruusun nimi ei ole todiste kirjallisuusinstituution avaramielisyydestä tai dekkarien keskimääräisestä surkeudesta. Se on todiste siitä, että kirjallisuusinstituutio ei osaa tuoda arvottamisperusteitaan selkeästi esille.
Ruusun nimi blogistaniassa
Salla: "Ruusun nimi oli minun mielestäni tylsä ja hengetön perusdekkari, joka on kuorrutettu kirjailija Umberto Econ oppineisuudella."
Morre: "Tämä ei ole älykkäämpi [kuin Da Vinci -koodi] viitaustensa ja latinan vuoksi, vaan siksi, että tässä on ovelampi juoni ja paljon hienosti rakennettua ratkaisemisen tematiikkaa."
Hreathemus: "Adson käy joskus tosin hermoille, vaikka eihän hänen tapansa hypätä heti yliluonnolliseen selitykseen suoranaisesti hänen vikansa ole, pikemminkin koko senaikaisen kirkkomentaliteetin vika."
Pii: "Ruusun nimi on myös kuvaus uskon moninaisuudesta. Luostarin traagisille tapahtumille annetaan kaksi selitystä: looginen William Baskerville uskoo kyseessä olevan ihmiskäden jälki, kun taas osa munkeista on varma pahojen demonien olevan murhien takana. Samalla teos esittää kuvan uskonnosta, jossa usko ei sulje järkeä pois. Erityisesti kylmää järkeä käyttävä William edustaa tätä: muut munkkiveljet ja jopa Adson uskovat välillä pahan yliluonnollisen olevan tihutöiden takana. Samoin teoksessa esitetään sekä anteeksiantava että tuomitseva usko. Siinä missä luostarin vanhimpiin munkkeihin kuuluva Jorge Burgoslainen on ankara ja taipumaton oikeudentunnossaan eikä armahda pienintäkään syntiä, ymmärtää William Baskerville synnintekijää sekä vapauttaa tämän syyllisyyden taakasta, joskaan hyväksymättä itse pahaa tekoa."
Seija: "Kertomuksen lomassa keskustellaan Aristoteleestä, islamilaisista oppineista ja muusta - keskeiseen osaan kohoaa luostarin kiehtova kirjasto ja erityisesti yksi salaperäinen kirja sen kätköissä."
Pentti: "Yhtäläisyydet "Baskervillen koiraan" eivät tietystikään ole sattumaa ja jopa veli Williamin, entisen inkvisiittorin, tutkimusmetodi on hyvin samanlainen kuin Arthur Conan Doylen sankarin."
Loponen: "Hieman syvemmällä tasolla kirjan viehätys piilee kuitenkin Econ kyvyssä yhdistää kahden täysin eri lähtökohdista ponnistavan tieteenalan tuntemuksensa: tekstin lomasta paistaa niin Econ rakkaus keskiaikaista taidetta kohtaan kuin tämän vielä kehittymässä olleet käsitykset ja teoriat semiotiikan alalta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti