Taide on mielipide

Aalto-yliopisto meinaa kehittää kriteerejä taiteen laadun arviointiin. Projekti kuulemma tulee olemaan uraauurtava. Ahhah! Kuolen nauruun! Sattumoisin samaa on huonolla menestyksellä yritetty koko sen ajan kuin taidetta on ollut olemassa meidän tuntemassamme merkityksessä, eli siitä 1700-luvulta (ts. nerokultin aikoihin).

Ei pitäisi koskaan määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta, koska se on yksinkertaisesti mielipidekysymys. Pitäisi vain tutkia arvoneutraalisti. Taide tuppaa olemaan sellaista, että joka ikisen kriteerin protestiksi voi tehdä teoksen, joka on taidetta mutta rikkoo tuota kriteeriä. Taiteessa ei ole universaalisti tärkeintä tekijän intentiot, teoksen asema, pinnalliset piirteet tai erilaiset sisällölliset seikat, koska jokainen kuitenkin painottaa mitä ikinä lystää.

Taiteessa lähinnä katsotaan mitkä ovat taidetta ja yritetään keksiä niille yhteinen kriteeri, sen sijaan että edes yritettäisiin keksiä universaaleja piirteitä joihin taideteoksia yritettäisiin sovittaa. Mutta kun asian ratkaisu äärimmillään on neukkula ja natsit, niin ei sekään paljon himota.

Kyse ei pohjimmiltaan ole siitä, mitkä ovat oikeat tai tarpeeksi laajat kriteerit taiteelle, vaan siitä ketkä ovat vallankahvassa, siitä mistä Vallan Kahva sattuu tykkäämään ja millä jalalla Vallan Kahva sattui nousemaan aamulla. Ongelma ei ole taiteen kriteerien puute, vaan että käytössä on vain vasara, jolla kaikkea taidetta yritetään hakata, vaikka taide on ajat sitten lakannut olemasta naula.

Taide on enimmäkseen ollut pienen eliittipiirin juttu. Joskus yläluokan jolla oli aikaa vetelehtiä kun köyhälistö raatoi. Luokkarajojen lieventyessä eliitti muuttui joksikin muuksi. Mutta nykyään, kun kaikilla on aikaa vetelehtiä, taide on kaikkien juttu. Mielipiteellisyys on ainoa järkevä tapa jolla taiteen voi määritellä. Mikäli ”oikeaa” taidetta ymmärtääkseen tai tehdäkseen on kuuluttava tiettyyn piiriin tai oltava tietynlainen ihminen, ollaan lähempänä 1700-luvun nerokulttia ja luokkayhteiskuntaa kuin nykyaikaista moniarvoista ja sosioekonomisesti joustavaa yhteiskuntaa.

Postmodernismi eli taiteen degeneraatio oli taidemaailman kriisin ensimmäinen ilmentymä. Olemme joutuneet pitkään kärsimään rappiotaiteesta, sillä vaikka on jo ymmärretty, ettei voi olla vain yhden ideologian tai tiettyjen sisältökriteerien mukaista taidetta, instituutiot kuitenkin ovat pysyneet suht entisellään ylimpänä auktoriteettina. Siksi sisällön sijasta määrittäväksi kriteeriksi on tullut taiteilijan asema (vaikka sitä ei saakaan ääneen sanoa) sekä oikea, riittävän eliittimäinen julkaisukanava. Ei ole vielä järjestelmää, joka aidosti sallii monet näkemykset mutta ei perusteetonta ”taidetta on se mitä siksi sanotaan” -diktatuuria joka on johtanut muun muassa eläinten tappamiseen ja lapsipornoon. Tämä on hyvä koska Jumala, tämä on hyvä koska Stalin, tämä on taidetta koska se on esillä taidemuseossa.

Koska kriteerinmääritys ei selvästikään tuota tuloksia, pitäisi keksiä jokin muu suhtautumistapa. Jos tuet lopetettaisiin, raaka markkinavetoisuus + yksityiset mesenaatit olisi eräs ratkaisu. Kaupallisuus on kuitenkin taiteessa melkoinen mörkö, ja instituutiot kokevat tärkeäksi tukea arvokasta taidetta, josta on tullut pieni, sisäänpäin kääntynyt ja vuorovaikuttamaton piiri. Taide-eliitti pelkää taiteen popularisoitumista ja rappeutumista niin, että se ei huomaa omaa rappeutumistaan. Instituutiot pitäisi saada myöntämään taiteen mielipiteellisyys. Asia pitäisi huomioida niin tutkimuksessa, taidepolitiikassa (kuten apurahojen jaossa) kuin julkisessa taiteessa kuten museoissa ja kirjastoissa.

Pitäisikö vain niillä teoksilla olla oikeus elää jotka kykenevät oikeuttamaan itse itsensä, saamaan riittävästi suosiota itsensä elättääkseen? Miksi taiteilijat eivät voisi tehdä myyvää taidetta elääkseen ja harrastuksekseen kokeilla eksentrisempiä juttuja? Pitäisikö taiteilijoita tukea samalla tavalla kuin yrityksiä? Taiteeksi saa sanoa mitä hyvänsä, mutta mikä peruste on sillä että enemmistön pitää maksaa pienen vähemmistön mielipide?