Taidekriitikot

Tämä kirjoitus toistaa illuusion yhden alakulttuurin paremmuudesta toisiin nähden, ja innoitti miettimään mitä ovat kriitikot taidealalla. Alla rautalangasta väännetty pelkistys.

Kriitikot ovat vain yksi alakulttuuri.

Esmes kirjallisuudessa kauhugenressä on suuri osa kaatopaikkakamaa, asiantuntijat osaavat etsiä joukosta kauhu-näkökulmasta parhaimmat, ja useimmat kauhugenreä tuntemattomat osaavat nimetä Stephen Kingin ja muut gurut. Sama pätee myös muihin kirjallisuudenlajeihin, joita nykyajan taidenatsit nimittävät populaarikirjallisuudeksi. Kauhugenreläiset eivät välttämättä näe vaikkapa romanttisen kirjallisuuden parhaimmistoa, koska tottumus on urauttanut heidät. Koska kauhugenrellä ei ole tarpeeksi vaikutusvaltaa, sen huonoksi määrittelemät kirjat eivät painu pohjasakkaan muualla kuin heidän piirissään.

Kriitikoiden suosittelemissa on niitä kirjoja jotka ovat pelkkää kyseenalaistamispelleilyä tai perspektiivivääristymäroskaa, sellaisia jotka myös muut kuin kirjallisuuden laitoksella istuneet nimeävät laadukkaiksi, sekä joitakuita Puhdistuksia mitä Pihtiputaan mummo ostaa joululahjaksi miniän kissan isoäidille tahtoessaan osoittaa sivistyneisyyttään. Kriitikoiden alakulttuurissa kriitikot ovat itse niitä asiantuntijoita, ja heidän perseitään nuoleskelevat aloittelevat kirjallisuudenopiskelijat (allekirjoittanut mukaanlukien ennen kuin suomukset putosivat silmiltä) ja muut vastaavat ajattelua osaamattomat henkilöt lasketaan harrastajiksi samassa mielessä kuin kauhufanit omassa alakulttuurissaan.

Kriitikkojen alakulttuurilla kuitenkin on kohtalaisen paljon vaikutusvaltaa. Siksi heidän uskollisilla alamaisillaan on tapana puolustella viihdekirjallisuuden lukemista. Nauttiminen ei edellytä laatua! Joskus on kiva rentoutua! Tunnustan lukevani roskaa! Armollinen keisari sallikaa minulle tämä pahe! Tai oikeastaan kriitikkojen alakulttuurilla on erittäin paljon vaikutusvaltaa. Niin paljon, että myös ne jotka eivät varsinaisesti ole heidän armollisia alamaisiaan, osa heistä tunnustaa kriitikkojen määräysvallan.

Klassikoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä dostojevskejä ynnä muita universaalikestoikisuosikkeja. Osa on omana aikanaan suosittu mutta kriitikoiden inhoama, tai kriitikoiden rakastama mutta muilta tyystin sivuutettu, loput tulee suosituksi vasta jälkeenpäin tai ei koskaan ("ei koskaan" on tässä tapauksessa erittäin olennainen määre, olen nimittäin sitä mieltä että Van Goghin työt olisivat olleet taidetta siinäkin tapauksessa että niitä ei olisi koskaan löydetty. Pelkkä instituution antama arvostus ei määrittele mikä on klassikko).

Sitten on ne hypergigaterahuippukirjat, jotka ovat sekä kriitikoiden että normaalien ihmisten suosiossa ja jäävät myös klassikoiksi. En keksi yhtään esimerkkiä. Voi olla että tämä on nollajoukko.