Narrasin!

Bayardin hengessä kirjoitin Linnasta analyysin lukematta sitä. Oikeastaan se oli aika tylsää eikä paljon poikennut normaalin kirja-analyysin teosta, mutta halusin testata. Te jotka olette lukeneet sekä Linnan että bloggaukseni, vaikuttiko teksti uskottavalta?

Huvittavasti huomasin jälkeenpäin, että teksti ei ollut ollenkaan minun tyyliäni, omituiset sanavalinnat puuttuvat kokonaan, samoin sarkastiset kommentit. Ilmeisesti eläydyin tyypilliseen kirjaesittelyyn yrittämällä vaikuttaa tosissaan-olevalta ja viattomalta, niin että tyylistäkin tuli kilttiä. Mikäli olisin oikeasti lukenut kirjan ennen esittelyä, olisin lytännyt sen modernistisen paskuuden sekä jotenkin verrannut luultavasti Joyceen.

Teksti

Yllättävän osuva osoittautui lause ”tapahtumat vain tulvivat lukijan eteen vähitellen, niistä ei saa kunnolla otetta” - Kafkan tekstistä ei tosiaan saa erkkikään flowta päälle.

”Toisaalta Linnaa voisi pohtia prosessoinnin itseisarvoisuutena, ei päämäärän itseisarvoisuutena – aina ei tarvitse pyrkiä suorinta ja yksitotisinta reittiä päämäärään, vaan matka on tärkeää henkisen kasvun ja kypsymisen aikaa.”

1800-luvun jälkeen ei ole kirjoitettu ainoatakaan proosateosta, josta ei voisi väittää sen korostavan tietä päämäärän sijaan. Sana ”kirja” on melkein synonyymi kehittymisprosessille.

"Absurdi huumori ja vakavuus luovat ainutlaatuisen kudoksen, joka saa ihmisen pohtimaan syvemmin yksilön asemaa ristiriitaisessa yhteiskunnassa."

Öö tuota, viimeksi kun kirjallisuudessa ei töllötetty yksilöä, Sokrates oli vielä elossa. Muotoilu ”saa ihmisen pohtimaan” saa lauseen tarkoittamaan itse asiassa sitä, että kirja voi herättää tuollaisia ajatuksia, ja kukapa voisi väittää ettei näin olisi käynyt.

"Toisaalta raskassoutuisuus voidaan nähdä olennaisena osana sitä vaikutusta, minkä kirjan on tarkoitus luoda: näin käsittämättömyyden ja hämäryyden tunnelma tavoittaa lukijan kahdella tasolla, sekä kielessä että juonessa."

Tekstin yhdistäminen teemaan luo aina fiksun vaikutelman. Lisäksi sillä on se hyvä ominaisuus, että millaisesta tahansa tekstistä voi löytää jotain, joka peilaa kirjan teemaa.

”Modernismin aikana ihminen vieraantui luonnosta, kulttuuri ja luonto erkanivat. Ihminen alkoi tuntea itsensä eksyneeksi, hukassa olevaksi, ja eksistentialistiset kysymykset nostivat päätään. Tällaista vieraantuneisuuden tunnetta Linna kuvaa erinomaisesti.”

Jokainen tietää että modernismi oli tuollaista. Katkelman puute on, ettei kerrota miten vieraantuminen näkyy. Arvosteltavassa analyysissa puute on huomattava ja alentaa pisteitä, mutta epävirallisemmassa kontekstissa – lehdessä, blogissa – tuollaiset pätkät ovat yleisiä, kuulostaahan se niin hirmu fiksulta.

Kirjoitusprosessi

Lähteitä oli kolme: antillektuelli, murobbs, näytelmät sekä wikipedian määritelmä kafkamaisuudelle. Niiden lukemiseen ajatuksen kanssa meni alle puoli tuntia. Toiset puoli tuntia kirjoittamiseen ja voilá! Itse teoksessa on noin kolmesataa sivua, mutta aikaa menee rutkasti enemmän kuin normaalissa kirjassa koska Linna on jäätävän raskassoutuinen.

Nietzscheä ei mainittu yhdessäkään lähteessä, mutta kuulosti siltä että jonkun synkkäilmeisen filosofin maininta olisi paikallaan. Nietzschestä puheen ollen – kuka arvaa? Jep, tietenkään en ole lukenut Nietzscheltäkään juuri mitään. Tietoni hänestä pohjautuvat satunnaisiin sitaatteihin tai tiivistyksiin muissa teoksissa ja ne voi typistää kolmeen sanaan: yli-ihminen, kuppa, uskontokritiikki. Oikeusjutun olen lukenut saksaksi kolmen vuoden ikäisellä kielitaidollani ja google kääntäjällä. (Heräsi kysymys, onko Kafkan vaikeus peräisin kääntäjältä, sillä muistaakseni horjuvalla saksalla lukeminen oli suunnilleen yhtä vaikeaa kuin suomenkielinen teksti, ts. lukuvauhti on sellainen puolet hitaampi kuin normaaleissa kirjoissa. En osaa saksaa tarpeeksi hyvin että voisin arvioida. Voi tietysti olla että Linna vain sattuu olemaan vaikeampi kuin Oikeusjuttu.)

Tentissä tämän tyylisellä esseellä olisi saanut suunnilleen kolmosen. Lukematta pärjää yleispätevissä kysymyksenasetteluissa, esimerkiksi viimeksi Dickensin Koleasta talosta piti tarkastella salapoliisikertomuksen elementtejä (piece of kermakakku) ja Melvillen Moby Dickin teemaa (netistä etsitty yleinen mielipide käy hyvin). Nämä kysymykset selvittää jokainen lobotomialta säästynyt, mutta huonolla tuurilla voi sattua tarkemmin rajattu aihe, vaikka jonkin yksittäisen symbolin tarkastelua tietyissä kohtauksissa. Silloin yleispätevä haarukointi käy huonommin.

Toisaalta huomasin, että esitietoja kuitenkin tarvitsee. Nietzscheä en olisi osannut mainita, ellen tuntisi länsimaista filosofiaa ja filosofeja jonkin verran. Voi olla että kirjallista sivistystä tarvitaan pohjaksi runsaasti, mutten itse osaa arvioida sen merkitystä koska omassa pääkopassani sillä on niin itsestään selvä osuus. Uskon, että moni suosikkiblogisteistani pystyisi suorittamaan kirjallisuuden perusopinnot lukematta ainuttakaan teosta, mutta arvelen, että ihmisillä keskimäärin ei ole niin paljon mututuntumaa kirjallisuuteen että pystyisivät samaan. En usko esimerkiksi että kovin moni opiskelukavereistani (tietotekniikassa) tai työkavereista (Hanttius Hommaculus) pystyisi siihen.

Tällaisenaan kokeilu oli vähän pöljä, oma arviota ei voi pitää täysin pätevänä. Aioin alun perin suorittaa jonkin kirjallisuuden kurssin tällä systeemillä, mutta opintosuunnitelma ei joustanut. Lupaan kyllä kokeilla sellaistakin versiota heti kun kykenen.

Entä sitten?

Lopputulema on siis, että kohtalaisen sivistynyt ihminen suorittaa kirjallisuuden opinnot ilman opiskelua pelkkää päänuppiaan käyttäen, mutta keneltä tahansa tämä ei silti onnistu. En ole ihan varma onko se tylsä lopputulema vai ei.

Olennaisinta lienee pohtia, missä määrin tutkijan pitäisi tuntea ja ymmärtää tutkimuskohdetta. Se kuitenkin vaatii, että mietitään mitä kirjallisuudentutkimus oikeasti tutkii, ja se taas näyttäisi johtavan koko humanistisen tutkimusperinteen debuggaamiseen. Ei, istumalihakseni eivät ole vielä niin kehittyneet. Tähänastinen johtopäätökseni on, että kirjallisuudentutkimus on yksi helvetin iso ompeluseura.