Desperadojen hykertelevä filosofia

Siinä oudossa sekavassa jutussa, jota sanomme elämäksi, on tiettyjä kummallisia vaiheita, jolloin ihminen ottaa koko maailmankaikkeuden suurena kujeena, vaikka tajuaakin vitsin vain hämärästi ja on jokseenkin varma että siinä ei tehdä pilaa kenestäkään muusta kuin juuri hänestä. Mikään ei silti masenna eikä mikään tunnu väittelyn arvoiselta. [...] Ihmisen valtaa tarkoittamani outo, oikullinen mieliala vain joskus kun hän joutuu kokemaan äärimmäisiä koettelemuksia. Se iskee kesken kaiken kun hän on ollut täysin tosissaan, niin että äsken tavattoman tärkeät asiat näyttävätkin olevan vain osa yleistä naurettavuutta. (Herman Melville: Moby Dick, s. 329)

Lainauksessa tiivistettyä asennetta Herman Melville nimittää desperadojen hykerteleväksi filosofiaksi. Tällaiseen mielentilaan joutuu kertoja Ismael, kun heidän venekuntansa lähtee myrskyssä valaan perään huolimatta siitä, että laiva jää sumuun kauas taakse eikä tietoa pelastumisesta ole.

Kapteeni Ahabin asenne on taipumaton, valkoisen valaan tavoittaminen on hänen elämänsä vakava päämäärä, pakkomielle, josta ei voi joustaa. Sen sijaan Ismaelin asenteella, desperadofilosofialla, ei voi olla joustamattomia päämääriä eikä vakavuuttakaan, sillä päämääristä ja vakaumuksista joutuu aina silloin tällöin luopumaan. Siksi DF on parempi kuin mikään muu ideologia, silloin ei ikinä joudu pettymään. Myös Ismaelille valaat ovat pakkomielle, mikä romaanissa ilmenee muun muassa valtavina luetteloina valaiden ominaisuuksista, valaiden anatomiasta, valaiden historiasta, valaista kirjallisuudessa, valaiden maailmankatsomuksista, valaiden perhe-elämästä, valaiden hammastahnamerkeistä. Mutta Ismaelilla ja Ahabilla on se ero, että Ahabin periaate on jäykkä, kun taas Ismaelilla ei ole mitään vaikeuksia joustaa periaatteistaan mikäli periaate sattuu uhkaamaan hänen henkeään ja terveyttään. Ahabin periaate vie hänet meren pohjaan, Ismael pelastuu hyödyntämällä törkeästi toisen maailmankatsomuksen symbolia, harppuunamies Queequegin ruumisarkkua.

DF-asenne syntyy, kun ihmisellä on liikaa aikaa ajatella ja liian paljon huumorintajua kehitelläkseen minkään nietzscheläis-kierkegaardilais-sartrelais-breivikiläisen vakavan ja paatoksellisen ideologian. Mistään olemassa olevasta filosofiasta ei löydy DF:lle vastinetta, sillä filosofioilla on taipumuksena olla oikeita, vakavia aatesuuntia, sellaisia, joiden totuuksiin ei suhtauduta hikipedistisen kypsymättömästi huumorilla. Oikeita filosofioita saa ajatella vain tuimalla ilmeellä ja selkä suorana. Luovasti ismejä yhdistellen kuitenkin löytyy jotain, mikä kuvaa DF:ää.

Epikurolais-pragmaattinen nihilisti toimii kuten DF. Nihilismi sellaisenaan ei käy, sillä nihilistien arvotyhjiö on vakava ja tuskainen jutskeliini-hommeliini, siihen ei mahdu ironiaa kuten melvilleläisellä sankarilla. Itsemurhan epäonnistuessa vannoutunut nihilisti tuntee häpeää, vihaa tai masennusta, DF tuumaa hirtehisesti että se olisikin ollut ainoa onnistuminen koko elämässä. DF ei tee itsemurhasta opinkappaletta eikä jyrkkää päämäärää, vaan lähinnä ajankulua. Pragmaattinen DF ei periaatteettomuuttaan välitä totuudesta vaan käytännön hyödystä, toisaalta DF pystyy epikurolaiseen nautintoon huolimatta syistä jotka hänet ylipäätään DF:ään ajoivat.

Tyypillisen DF:n vastaus tappouhkaukseen.

"Desperadojen hykertelevä filosofia" on tällaiselle asenteelle oikein sopiva nimi, sillä se on riittävän lattea ironisoidakseen itseään ja riittävän mahtipontinen ironisoidakseen kaikkia muita. DF tiedostaa vallan mainiosti oman idioottimaisuutensa, mikä onkin keskeistä, sillä toisten pilkkaaminen onnistuu lopulta ainoastaan hikipedistisen itseironiselta asenteelta.

Paitsi liiasta ajasta ja melvilleläisistä ”koettelemuksista”, DF voi syntyä myös kauhusta ja pelosta, kuten Stephen King kuvaa.

Lienee väärin uskoa, että on olemassa jokin raja sille miten paljon kauhua ihmismieli kestää. […] Se taas, että tällaisissa tapahtumissa on omaa mustaa huumoriaan, on sanomattakin selvää. Jossakin pisteessä kaikki alkaa tuntua lähes huvittavalta. Se saattaa olla sama piste jossa mielenterveys alkaa joko taistella säilymisensä puolesta tai rakoilla ja luhistua: kohta jossa huumorintaju nostaa taas päätään. (Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini)

Ken Keseyn näkemys on lähellä sekä Kingiä että Melvilleä, mutta hän painottaa enemmän huvittavuutta, sitä miten asioihin on reagoitava, ja paneutuu syvällisemmin miksi on osattava nauraa asioille.

Hän tiesi ettei ihminen ole todella voimakas ennen kuin tajuaa myös asioiden huvittavan puolen. […] hän tietää että on naurettava asioille jotka tekevät kipeää jos aikoo pitää itsensä tasapainossa ja jos aikoo estää maailmaa ahdistamasta ihmistä seinähulluksi. (Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän)

Myös Hermann Hesse tukee näkemystä, jonka mukaan kärsimys synnyttää DF-asenteen, ja korostaa huumorin pakotie-luonnetta. Minun makuuni Hesse käsittelee aihetta liian romantisoivasti lässyttäen eikä nerokulttikaan näytä kaukana olevan, mutta periaatteessa kyse on kuitenkin samasta asiasta.

Rauhattomille arosusille […] aukenee lopuksi, sitten kun kärsimys on tehnyt heidän henkensä voimakkaaksi ja jänteväksi, lohdullinen pakotie huumorin välityksellä. […] Ainoastaan huumori, tuo syvästi onnettomien ja poikkeuksellisen lahjakkaiden sielujen ihana keksintö, tragiikan rajoille päässeiden sielujen, joiden on täytynyt jättää matkansa kohti kaikkein korkeinta kesken, ainoastaan huumori (hengen keksinnöistä kukaties kaikkein inhimillisin ja nerokkain), saa aikaan tämän ihmeen, tekee mahdottoman mahdolliseksi, taittaa ja kerää ihmishengen kaikki valoilmiöt loistavaan prismaansa. Kyky elää maailmassa ikään kuin maailmaa ei olisikaan, arvossapitää lakia ja silti olla sen yläpuolella, omistaa ikään kuin ei lainkaan omistaisi, kieltäytyä, alistua ikään kuin mitään uhria ei olisikaan – kaikki suvereenin elämänviisauden vaatimukset, kansan palvomat ja usein muodollisiksi käyneet, pystyy ainoastaan huumori totisesti täyttämään. (Hermann Hesse: Arosusi)

Kingillä ei ole ketään erityistä sankaria joka toteuttaisi DF:aa, mutta Keseyn Murphy on klassinen anarkistinen pelle, jossa tosin näkyy enemmän DF-toiminta kuin DF-pohdinta. Arosuden Haller taas on aivan liian tosissaan ollakseen kunnollinen DF, mutta periaate silti näkyy pohdinnoissa.

Julkeaa naurua tarvitaan tilanteissa, joita ei enää pysty ymmärtämään, kun mikään ideologia, uskonto tai aatesuunta ei enää kerro vastauksia, kun mikään niistä ei edes auta kysymään kysymyksiä. Nauru on viisain ja helpoin vastaus kaikkeen kummalliseen, sanoo perämies Stubb Moby Dickissä. Joskus naurulle ei ole olemassa mitään vaihtoehtoa joka auttaisi kestämään.

Nauru on paras vaste joihinkin modernin fysiikan oudoimpiin paradokseihin. Toisinaan minusta tuntuu, että se vaihtoehto on itku. (Richard Dawkins: Jumalharha)

Parasta DF:ssa on tietenkin se, että vain ihminen, jonka periaatteet ovat pohjimmiltaan DF:n vastaisia, voi ymmärtää olevansa DF.  Ihminen, joka aidosti noudattaa DF:aa, ei tule koskaan tarvitsemaan määritelmiä.