Franz Kafka: Linna

Franz Kafkan romaani Linna kuvaa modernismin ristiriitaisuuksia, vaikeasti hallittavia yhteiskunnan ilmiöitä. Teoksessa pieneen kylään saapuu maanmittari nimeltä K. Hän yrittää saada yhteyttä kylää hallitsevaan linnaan, mutta kohtaa outoja esteitä: varsinaisia asiasta päättäviä henkilöitä hän ei tapaa ollenkaan, ainoastaan alempia virkamiehiä, ja silloinkin kun hän tapaa jonkun ihmisen, kunnollista kohtaamista ei tapahdu vaan vuorovaikutus jää pinnalliselle tasolle.

Linna on hyvin surrealistinen lukukokemus. Henkilöistä tai paikoista ei paljasteta juuri mitään selkeää ja kuvaavaa, vaan tapahtumat vain tulvivat lukijan eteen vähitellen, niistä ei saa kunnolla otetta. Samalla tavoin kirjan henkilöt ponnistelevat eteenpäin elämässään kykenemättä vaikuttamaan asioihin, kykenemättä saavuttamaan päämääräänsä. Toisaalta Linnaa voisi pohtia prosessoinnin itseisarvoisuutena, ei päämäärän itseisarvoisuutena – aina ei tarvitse pyrkiä suorinta ja yksitotisinta reittiä päämäärään, vaan matka on tärkeää henkisen kasvun ja kypsymisen aikaa.

Linna jatkaa samaa kasvottoman ja vaikeasti käsiteltävän yhteiskunnan kuvaamista kuin Oikeusjuttukin. Päähenkilöt ovat hyvin samankaltaisia byrokratian uhreja, eikä kummallakaan ei ole oikein selvää käsitystä miten toimia: Josef K ei Oikeusjutussa tiedä mistä häntä syytetään ja Linnan K ei tiedä miten saisi aloitettua työnsä. Sekä Linna että Oikeusjuttu ovat olemukseltaan hämmentävän monimutkaisia, vääristyneitä ja vaikeasti ymmärrettäviä. Toisaalta synkkyyttä kevennetään, toisaalta paikoin vakavoitetaan mustalla huumorilla. Absurdi huumori ja vakavuus luovat ainutlaatuisen kudoksen, joka saa ihmisen pohtimaan syvemmin yksilön asemaa ristiriitaisessa yhteiskunnassa.

Myös kieli ja lauseet heijastavat samaa vaikeasti hahmottuvaa maailmaa. Lauseet ovat pitkiä, monologit voivat olla usean sivun mittaisia. Osa lukijoista on moittinut tällaista tyyliä, ja kieltämättä se tekeekin kirjan vaikeasti luettavaksi. Toisaalta raskassoutuisuus voidaan nähdä olennaisena osana sitä vaikutusta, minkä kirjan on tarkoitus luoda: näin käsittämättömyyden ja hämäryyden tunnelma tavoittaa lukijan kahdella tasolla, sekä kielessä että juonessa.

Modernismin aikana ihminen vieraantui luonnosta, kulttuuri ja luonto erkanivat. Ihminen alkoi tuntea itsensä eksyneeksi, hukassa olevaksi, ja eksistentialistiset kysymykset nostivat päätään. Tällaista vieraantuneisuuden tunnetta Linna kuvaa erinomaisesti. Teoksen synkkyys ja ahdistuneisuus peilautuu jossain määrin myös Nietzschen ajatteluun. Nietzschellä Jumala on kuollut, Kafkalla Luonto on kuollut. Nietzschellä uskonto on vangitseva tekijä, Kafkalla moderni yhteiskunta. Sen sijaan ideaa yli-ihmisestä Kafkalla ei ole.

Kafkan teokset ovat edelleen ajankohtaisia. Jokainen järjestelmän hampaisiin hukkunut voi, varsinkin Suomessa, todistaa miten kasvottomalta ja järjettömältä byrokratian rattaat voivat joskus vaikuttaa. Tiukan järjestelmällinen yhteiskunta jossain määrin tarvitsee byrokratiaa, mutta Kafkan teos saa miettimään missä menee raja, jonka jälkeen menetetään jotain inhimillistä. Kafkamaisessa yhteiskunnassa ihmisen sielu on modernismin vanki, ihminen ei kykene todelliseen vapauteen ennen kuin pääsee modernin yhteiskunnan ja byrokratian kahleista.