Conrad: Pimeyden sydän

Tapa, jolla Pimeyden sydämeen kannattaa suhtautua, ilmaistaan heti alussa, kertojan näkemyksenä Marlowen tarinoista: "jonkin tapahtuman merkitys ei ollut sisässä niin kuin pähkinänsydän, vaan ulkopuolella, tarinan pinnassa; tarina vain toi sen näkösälle." Tätä ideaa noudattaa koko kertomus: ei ole olennaista kuvata Kurtzin tekoja, vaan riittää tuoda esille Marlowen ajatusmaailman kehitys. Kauheuksiin viitataan vain ohimennen: "ennen kuin hänen hermonsa pettivät ja hän isännöi tietyissä keskiyön tansseissa, jotka päättyivät sanoinkuvaamattomiin palvontamenoihin." Selkein yksityiskohta on se, kun talon pylväiden koristenupit osoittautuvat kuivuneiksi ihmisten päiksi.

Monet ovat sanoneet Pimeyden sydämestä, että sitä vain odottaa että Kurtz esiteltäisiin ja tapahtumat pääsisivät alkamaan, mutta lopulta Kurtzista ei kerrota juuri mitään. Takakansiteksti ohjaa odottamaan makaabereja ihmissyöntikohtauksia "ennen muuta se on kertomus norsunluunvälittäjä Kurtzin elämän rajusta syöksykierteestä […] hän vajoaa hillittömiin mielihaluihin, pidäkkeettömään itsekkyyteen, valkoisen miehen hulluuteen." Itsekin pääsin ideaan käsiksi vasta toisella lukukerralla, kun jätin odottamisen sikseen ja keskityin lukemiseen.

Ihmettelen hieman, onko takakansitekstin tarkoitus nimenomaan ohjata odottamiseen, sillä lukukokemuksesta tulee sillä tavalla hyvin erilainen, tulee kiinnittäneeksi eri asioihin huomiota, koko kirja on aivan eri. Oletettavasti takakansiteksti ei ole kirjailijan tuottama, joten minusta on aika kyseenalaista muuttaa kirjaa noin radikaalisti. Teos ei ole kertomus ”Kurtzin syöksykierteestä”, vaan tutkielma syöksykierteellisyydestä itsestään, Kurtz on vain tapa tuoda syöksykierteellisyyttä esille. Teoksen väittäminen Kurtzin tarinaksi on kuin väittäisi Eläinten vallankumouksen olevan kertomus maatilasta.

Monissa romaaneissa tapahtumat ja teema ovat niin tiukasti yhteen kietoutuneita, että puhuessaan toisesta tulee väistämättä puhuneeksi toisestakin, eli ei ole paljon väliä sanooko Pitkän päivän illan olevan kertomus hovimestari Stevensistä vai kertomus luokkayhteiskunnan hajoamisesta, sillä Stevens on tuon hajoamisen ilmentymä. Eläinten vallankumouksessa maatila on keino, jolla kommunismia kritisoidaan, mutta kritiikki on helpohkosti luettavissa symbolien alta. Myös Pimeyden sydämessä Kurtz on keino, jolla kerrotaan ”ihmisen pimeydestä”, mutta pelkkä keino, ei itsetarkoitus, ja yhtä tärkeitä ovat Marlowen kokemukset, hänen ajatusmaailmansa kehittyminen romaanin aikana.

Kehittymisteema

Romaanissa esitellään kahta kehityskulkua: Kurtzin taantumista ja moraalin menetystä. Marlow puolestaan kehittyy oppimalla jotain ihmisen sisimmästä luonteesta.

Alussa Marlowen maailma on yksinkertainen, selkeä. Täti, joka auttaa häntä saamaan kapteenin paikan, maalailee unelmia siitä, miten Marlow on suuri mies joka tekee yleviä tekoja. Täti ei ole kosketuksissa siirtomaapolitiikan väkivaltaiseen, julmaan ja monimutkaiseen todellisuuteen. Jälkeenpäin kertoessaan Marlow arvelee tunnistaneensa tämän viimeisen kosketuksen mutkattomuuteen: "Jonkin aikaa minulla tavallisesti oli sellainen tunne, että vielä olin mutkattomien tosiasioiden maailmassa, mutta sitä tunnetta ei kestänyt kauan."

Marlowen maailma kuitenkin monimutkaistuu huomattavasti lähdön jälkeen. Hän alkaa ymmärtää, että "pahuuden" yksioikoinen ja mustavalkoinen tuomitseminen on helppoa kun ei ole aitoa kosketusta tekojen syihin, kun elää turvallisessa pumpulissa eikä ole ymmärrystä siitä prosessista mikä johtaa julmiin tekoihin.

"[Kurtzilla] oli ylimmäinen sija maan paholaisten keskuudessa – sananmukaisesti, tarkoitan. Te ette ymmärrä sitä. Kuinka te voisittekaan? - teillähän on tukeva katu jalkojenne alla ja hyvät naapurit ympärillä […] kuinka te voisitte kuvitella, mille alkuaikain tienoille estoton askel voi miehen viedä yksinäisyyden tietä myöten."

Marlow ymmärtää jopa kannibalismia, vaikkei sitä hyväksykään: "Varmaan olisin kauhistunut, kuten sopisi odottaakin, jollen olisi muistanut ajatella, että hänellä ja hänen tovereillaan täytyi olla kova nälkä" ja sitten seuraa pitkä selitys siitä, miksi neekerit eivät voineet ostaa ruokaa tai kalastaa tai syödä mädäntynyttä virtahepoa. Marlow pystyy lähinnä ihmettelemään, mikseivät orjat syöneet heitä – nälkä on hänen mielestään kaiken edelle menevä tekijä. "Ei ole sitä pelkoa, joka pystyisi vastustamaan nälän voimaa, ei sitä kärsivällisyyttä, joka sen voittaisi, ja inhoa ei kerta kaikkiaan ole siellä missä on nälkä; ja taikausko, vakaumukset, niin sanotut periaatteet – ne ovat vain akanoita tuulessa. […] Menetys, häpeä, oman sielunsa kadottaminen – nekin on oikeastaan helpompi kestää kuin tällainen pitkällinen nälkä."

Marlowista tuntuu, että ihmisen sisällä tapahtuva prosessi on jopa pahempi kuin varsinaiset teot: "'En halua tietää, mitä seremonioita herra Kurtzia lähestyttäessä noudatettiin', huusin minä. Omituista, mutta minut valtasi tunne, että sellaiset yksityiskohdat olisivat vaikeammat sietää kuin nuo päät, jotka kuivuivat seipäissä herra Kurtzin ikkunoiden alla. Nehän olivat sentään vain raaka näky, mutta nyt tuntui kuin olisin yhdestä iskusta siirtynyt johonkin salaperäisten kauhujen valottomaan seutuun, missä puhdas, mutkaton raakalaisuus oli suorastaan huojentavaa, olihan se jotakin jolla – ilmeisesti – oli oikeus olla olemassa päivänvalossa."

Jouduttuaan kosketuksiin pahuuden monimutkaisuuden kanssa Marlow kiroaa Kurtzia, tietää menettäneensä jotain peruuttamattomasti – Kurtz rikkoi hänen uskonsa ihmisyyteen ja sivistykseen. "Minun täytyi neekerien tavoin manata häntä – häntä itseään – hänen omaa hurmiokasta, uskomatonta alennustilaansa. Mitään ei ollut hänen yläpuolellaan eikä mitään hänen alapuolellaan, ja minä tiesin sen. Hän oli potkaissut itsensä irti maasta. Se kirottu mies – hän oli potkaissut itse maankin hajalle. Hän oli yksin, ja minä seisoin hänen edessään tietämättä, olivatko jalkani maassa vai liitelinkö minä ilmassa."

Marlowin eksistentiaaliseen kamppailuun on helppo samaistua. Seuraava katkelma tiivistää lyhyesti miten voimattomaksi ihminen itsensä tuntee kun moraalikysymyksiä joutuu kohtaamaan aidosti eikä vain filosofisella tasolla.

"tämä salaperäinen järjestelmä, jonka armoton logiikka toimii turhaa tarkoitusta varten. Enin mitä siltä voi toivoa saavansa on vähäinen itsetuntemus – joka tulee liian myöhään, satonaan lähtemätön katumus. Minä olen paininut kuoleman kanssa. Se on ikävintä ottelua mitä kuvitella saattaa. Se tapahtuu hämärässä, kuin tyhjän päällä seisten ja tyhjyys ympärillä, ilman katsojia, ilman hälinää, ilman kunniaa, ilman suurta voitontahtoa, ilman suurta tappionpelkoa; vain penseän epäilyn tympeä ilmapiiri on ympärillä, eikä siinä sanottavasti usko omaan asiaansa saati vastustajan asian oikeutukseen."

Pimeyden sydän blogistaniassa:

Jori: "Se kiinnostava prosessi, joka on saanut Kurtzin hylkäämään ihanteensa ja sortumaan itsekkyyteen on sivuutettu tyystin."

Riina: "ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut."

Timo: "Pimeyden sydän [kuvaa] sitä, miten vieras ympäristö, eristyneisyys ja täydellinen valta tulehduttavat ihmisen mielen ja jättävät hänet mielihalujensa armoille, joille ympäristö ei enää tarjoa pidäkkeitä."

Jari: "Eikä vain Afrikka ollut pimeä, annettiin ymmärtää, vaan pimeyden voimat uhkasivat jokaista, joka sen kohtasi. Valkoisella - valistuneella, rationaalisella, miehellä - oli primitiiviset vaistonsa, jotka saattoivat ottaa vallan: järkensä säilyttäneestä romanttisesta Robinson Crusoesta, matkaajan perikuvasta, saattoi tulla realistisesti kuvattu, villiintynyt ja verenhimoinen hirviö, Mr. Kurtz."

Panu: "Jokin ajaa ihmisen eteenpäin, valtaamaan – käyttämään valtaa. Onko tuo jokin syvällä, pohjimmiltaan puhdasta eteenpäin menemisen uteliasta ja hyväntahtoisena itseään pitävää draivia? Vai onko sen lähtökohta todellakin pimeyden sydämessä – jonne se myös vie? Ja ovatko erottelut mahdollisia: vai onko ihminen aina monisävyinen, hyvän ja pahan sekamelska?"

esperanzan: "Modernistisen teoksesta tekee se, että kerronnan näennäisestä realistisuudesta huolimatta Conrad ei enää pyri pelkästään jäljittelemään todellisuutta ja luomaan romaanistaan eheää, kronologisesti etenevää kokonaisuutta. Kirjan juoni rönsyää ja poikkeilee epäolennaisiin tarkoituksellisesti, pakottaakseen lukijan epävarmaksi, pohtimaan omia tulkintojaan henkilöiden mielenmaailmasta."