MAT: Kiltit nössöt, rentut pelimiehet

Teksti on julkaistu aiemmin usarissa.

Markkina-arvoteoriassa usein tehty yliyksinkertaistus on, että naisten hyljeksimät alemman tason miehet ovat kilttejä ja viattomia, ja suositut miehet ovat pahoja renttuja. Millä ihmeen perusteella on järkevää ottaa luokittelukriteeriksi ominaisuus (=kiltteys), jolla luokiteltavat itse kuvailevat itseään? Aivan kuin yritysten eettisyyttä arvioitaisiin pr-johtajan esitteen perusteella.

Miten kiltteys määritellään? Ei koskaan lyö? Avaa oven? Katsoo silmiin ja kuuntelee? Puhuu kohteliaisuuksia? Ei noin epämääräistä termiä voi käyttää tieteellisyyteen pyrkivässä teoriassa. Entä miksi sen pitää olla noin polarisoitunutta? Vai pitäisikö olettaa, että kiltteys vähenee naismenestyksen kasvaessa ja päinvastoin, että keskellä sijaitsevat miehet ovat keskimääräisen kilttejä ja keskimääräisen menestyneitä? Missä silloin menee raja, että henkilöä voi sanoa kiltiksi ja hänen naisensaamisperusteensa ovat olleet oikeita eikä huonoja renttuperusteita? Vai onko pariutuminen aina vertailutilanne, joissa naisen valitsee kiltimmän ja rentumman välillä?

Kenen kokemus kiltteydestä on tärkein? Jos esimerkiksi jossain tutkimuksessa saataisiin tulokseksi, että suuri osa parisuhteessa olevista naisista kokee miehensä kiltiksi, mitätöityykö heidän kokemuksensa sillä että laasaslaiset tietävät ehdottomasti olevansa kiltimpiä kuin ne miehet jotka pääsevät helpommin parisuhteeseen?

Kiltteys on yleisesti viljelty termi markkina-arvokeskustelussa. Myös "Naisten seksuaalinen valta" kirjassa mainitaan tämä sekä esimerkkilainauksissa ("On huvittavaa, kuinka kaikki naiset, jotka tiedän, sanovat etsivänsä sensitiivistä ja kilttiä miestä. Sitten he kuitenkin valitsevat itselleen itsekeskeisiä ääliöitä, jotka eivät ole läheskään yhtä kilttejä kuin minä.") että teoriaosuudessa ("Naisten parinvalintapäätökset ylläpitävät sellaista mielikuvaa että kiltit miehet eivät kelpaa seksuaalisten suhteiden partnereiksi. Mielikuva voi johtaa naisten huonoon kohteluun...").

Miksi juuri kiltteys olisi ominaisuus joka ratkaisisi pariutumisen? Onko kiltteys + epäsosiaalisuus pahempi yhdistelmä kuin renttuus + sosiaalisuus? Onko merkitsevänä tekijänä silloin kiltteys vai epäsosiaalisuus vai niiden yhdistelmä? Korreloiko kokemus omasta kiltteydestä epäsosiaalisuuden tai naismenestyksen kanssa, eli jälkimmäisessä tapauksessa mitä vähemmän menestyy, sitä kiltimmäksi alkaa väittää itseään.

Ihmiset pystyvät useimmiten erittäin huonosti arvioimaan mitä vastakkainen sukupuoli heistä ajattelee, erityisesti ne joilla ei käy flaksi. Mahdollisesti joku on omasta mielestään kiltti, mutta mitä se auttaa jos se ei käy mitenkään ilmi vuorovaikutuksessa? Tai jos mies on omasta mielestään kiltti mutta kohteena olevan naisen mielestä ei? Hyvät sosiaaliset taidot omaava kohtelias ihminen mielletään kiltiksi, koska hän pystyy tuomaan kiltteyttään esille. Sen sijaan nurkassa nyyhöttävä nössö ei taatusti ole kenenkään mielestä kiltti, jos kukaan ei pääse näkemään hänen kiltteyttään.

Olen itse sitä mieltä, että vetoaminen omaan kiltteyteensä on vain psyykkinen puolustuskeino, jolla huonon naismenestyksen syy saadaan pois omasta itsestä. Kyse on samasta asiasta kuin silloin, kun huippuälykäs outolintu jurnuttaa että älykkäitä syrjitään työhönotossa, kun firmat palkkaavat mieluummin ihmisiä joilla on hyvät vuorovaikutustaidot. On hyvin yleistä arvostaa omia hyviä ominaisuuksiaan enemmän kuin niitä hyviä ominaisuuksia joita itsellä ei ole. Vastapuolen koetaan valitsevan väärällä kriteerillä: työnantajat sosiaalisuuden perusteella älykkyyden sijaan, naiset jollain muulla perusteella kiltteyden sijaan.

Rentut vs. kiltit on hyvin yleinen stereotyyppi akselilla iltalehti-seiska-juorupalstat. Siksi joistakin saattaa tuntua, että se on ilman muuta totta, että ei voi kuvitellakaan muunlaista maailmaa. Mikään teoria ei kuitenkaan voi ottaa lähtökohdakseen ”kaikkihan sen tietää” -asennetta. En sano, etteikö asetelma periaatteessa voisi olla totta. Siitä pitäisi vain saada tarkempia kriteerejä ja jotain hieman pätevämpää näyttöä kuin seiskan ihmissuhdepalsta.

Kun kysyin, miksi kiltin miehen arvio omasta kiltteydestään on pätevämpi kuin naisen arvio siitä, Laasanen vastasi seuraavasti: ”Minä käytän "kiltin miehen" kategoriaa erään miestyypin luokitteluun. silloin kyse ei ole siitä, että kiltti mies määrittäisi itsensä kiltiksi, vaan siitä, että kiltin miehen kategoria määritellään ulkopuolelta. [..] kiltti mies ei lähde potentiaaliseen epäkilttiin toimintaan, mitä seksuaaliset aloitteet edustavat.”

Silloin ei voi sanoa, että naiset valehtelevat sanoessaan pitävänsä kilteistä miehistä, vaan kyse on siitä että naisten tarkoittama kiltteys on eri asia kuin se miten miehet kokevat kiltteyden omana ominaisuutenaan. Kiltti mies ja pahis nähdään yksiulotteisen polarisoituneena, että pahis on vallanhimoinen öykkäri joka saa naisia koska käyttää itsekkäästi valtaa naisiin. Ei pidä paikkaansa, että kiltti mies olisi täsmälleen öykkärin vastakohta, että ollakseen kiltti täytyy olla nöyristelevä, nuoleskeleva, itsetunnoton pelkuri.

Seksuaaliset aloitteet siis määritellään lähtökohtaisesti epäkiltiksi asiaksi, vaikka ei varmasti päde, että naiset eivät haluaisi ollenkaan seksuaalisia aloitteita. Haluavat, mutta vain tietynlaisilta miehiltä ja tietynlaisissa tilanteissa. Nainen voi pitää miestä kilttinä, vaikka tämä tekisikin aloitteen. Se ei tarkoita, että naiset valehtelisivat kiltteyskriteeristä. Se tarkoittaa, että naisten kiltteys tarkoittaa jotain muuta, ja että pariutuminen riippuu jostain muusta kuin kiltteydestä.