Kreationistit ateisteja ja agnostikot uskovaisia

Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen. Siihen päälle tulee kaikenlaisia rituaaleja ja tapoja sun muuta, mutta yleensä ei eksplisiittisesti väitetä rituaalien olevan uskonnon ydin ja tarkoitus. Joku hindu-ukkeli ei siis toistele ommm ommmm ommmmm siksi että ommmmm on elämän tarkoitus, vaan siksi että se auttaa saavuttamaan jonkun korkeamman tietoisuuden tilan. Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen. Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen.

Ei-uskominen puolestaan useimmiten tuppaa perustua järkeen ellei se sitten ole tullut suoraan vanhempien perintönä mikä sekin on aivan mahdollista, mutta omalla ajattelulla ateistiksi tullut yleensä on järkeillyt itselleen miksi uskonto on ei-totuus. Ateistiksi ei yleensä tulla siten että kokee ilmestyksen, jossa Darwin nousee kuolleista kertomaan että kuolemanjälkeistä elämää ei ole.

Uskonnoissa sen sijaan tällaisella järkeilyllä tai reaalimaailman todennäköisyyksillä ja havaintomateriaalilla ei ole mitään arvoa. Uskovainen on ihmisenä entistä arvokkaampi jos hän onnistuu uskomaan väitteeseen x vaikka on todistettu että ei-x pätee. Raamatussa on lukuisia esimerkkejä tästä uskominen hyvä, epäily paha -vastakkainasettelusta. Usko määritellään: "usko on luja luottamus siihen, mitä ei nähdä ja joka ei näkymättömistä epäile". Uskovaisia kuvaillaan lapsiksi joka luottaa vanhempiin, tai lampaiksi joka luottaa paimeneen. Abraham uskoi että hänen täytyy uhrata poikansa Iisak Jumalalle, vaikka juutalaisuus ei normaalisti käyttänyt ihmisuhreja. Tämän episodin vuoksi Abrahamia nimitetään uskon esikuvaksi. Brutaalihkoa. Epäilevä Tuomas puolestaan oli huono ihminen, koska ei uskonut Jeesuksen ylösnousemukseen ennen kuin näki hänet, Saara sai toruja kun nauroi kuultuaan että saa 90-vuotiaana käppänänä lapsen. [1] 

Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa.

Ateisti ei voi ikinä saada uskovaista olemaan uskomatta jumalaan (tai mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen tosiasiaan) siksi, että hypoteesi todistuu vääräksi. Siksi ateistin ja uskovaisen keskustelu on niin vaikeaa. Jos ihminen on sisäistänyt aidosti sen että usko nojaa pelkkään uskomiseen, häntä ei saa mitenkään muuttamaan mieltään. Jos joku uskovainen muuttuu ateistiksi, hän on muuttanut arvotuskriteerejään, eikä itse usko ole muuttunut mihinkään. Vaikka 99 % uskovaisista muuttuisi ateisteiksi niin se ei todistaisi uskonnon huonoutta tai ei-totuutta, se todistaa vain että uskonnon kannattajista suuri osa on valmis muuttamaan arvostuskriteerejään. Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista.

Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla.

Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este - ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle. Uskonnolliselle maailma yksinkertaisesti rakentuu sillä tavalla, että jumala ei anna todistuksia itsestään ja uskominen ei ole järjen asia ja niin edespäin. Se ei ole pelkästään sosiaalinen paine, ei perityt tavat, ei auktoriteettien valta: ihmisen omat aivot ajattelevat uskonnollisesti. Se on kaikista hankalin juttu muuttaa.

Jumalia on, koska

Jos jokin uskonto väittää tietävänsä, että jumalia on, sen perustelut voidaan kumota tietämisen määritelmällä. Tietäminen edellyttää, että tieto on saavutettavissa perustelujen avulla, ei esimerkiksi pidä kuulua tiettyyn kansaan, pussata paavia, ripittäytyä tai kokea jumalallista ilmestystä, koska nämä ovat toisarvoisia tiedon sisältöön nähden. Jos sen sijaan uskonto väittää uskovansa, että jumalia on, sitä ei voi mitenkään kumota.

Jos uskovainen lähtee todistelemaan tietopuolisilla väitteillä miksi hänen uskontonsa on totuus, hän on jo tavallaan livennyt uskonnosta. Jos uskovainen hyväksyy ateistisen keskustelijan tasa-arvoisuuden, hän hyväksyy sen että tiedolla voi kumota uskomisen, toisin sanoen usko ei ole enää hänelle korkein prioriteetti. Kreationistit vaikuttavatkin pikemminkin ateisteilta väittäessään, että evoluutioteoria pitäisi kumota tiedolla ja että kreationismin voi todistaa oikeaksi tiedolla. Mitä uskoa se sellainen on jonka tueksi tarvitaan tietoa! Kerettiläiset!

Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset. [2] Mutta periaatteessa, jos olisi jokin jumala joka vain päättäisi olla antamatta mitään todistusta itsestään, niin tilanne olisi aivan sama kuin silloin jos häntä ei olisi olemassa. Jos siis hyväksytään uskonnon määrittelemät kriteerit, niin silloin on mahdollista, että jumalia on, vaikka sitä ei voikaan tietää. Ja tämähän on agnostisismin määritelmä: agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä.

Elikkäs uskomisen määritelmää sorkkimalla olen näemmä päätynyt siihen, että kreationistit hyväksyvät tietämisen uskomisen rinnalle ja ovat näin ollen ateistisia, ja agnostikot hyväksyvät uskomisen tietämisen rinnalle ja ovat näin ollen uskovaisia. En välttämättä oikein tajua mitä tapahtui.


Alaviitteet

[1] Tämä tuottaa aikamoisen kasan ongelmia. Jumala tai uskonnolliset auktoriteetit voisivat ainakin periaatteessa testata uskovaisen hyvyyttä pistämällä hänet tekemään jotain aivan päätöntä, ja mikäli hän ei suostu vaikka syömään hatullista paskaa, hän on huono uskovainen, kun ei luottanut Jumalan suureen kosmiseen suunnitelmaan joka olisi sisältänyt hattuepisodin. En ole aivan varma miten tämä virallisesti menee, mutta yksityisiltä ihmisiltä olen kuullut aika koomisiakin esimerkkejä tällaisesta uskomisen testaamisesta. Fossiilit ovat vanhempia kuin Raamatun käsitys maailman iästä sallisi, koska Jumala testaa sillä ihmisten luottamusta Raamattuun. Hyvä uskovainen ei usko todisteisiin, sillä Jumala voi aina narrata.

Lestadiolaisuuden korvakorukielto on toinen vähän samantapainen esimerkki, uskomisen kohteena seurakunta Jumalan tahdon välittäjänä. Korvakorujen helvettiinvievyys ei selvästi ole absoluuttista, sillä afrikkalaisissa ja venäläisissä seurakunnissa niitä ei ole kielletty. Kun lähetystyön jatkuttua pitemmän aikaa kävi selväksi, että korvakoruja ei tulla niissä kieltämään, suomalaisille lestadiolaisille perusteltiin ihan eksplisiittisesti, että kiellossa on kyse kuuliaisuudesta seurakunnalle. Jos et luota ja usko seurakunnan neuvoon pienessä asiassa, et luota siihen suuressakaan.

Hallitsijoille tällaista auktoriteettiuskoa painottava elämänkatsomus on epäilemättä varsin käytännöllinen.

[2] Vaikka minulle on kyllä epäselvää miksi nimenomaan uskominen olisi niin merkittävä hyvyyden kriteeri, eikä esimerkiksi toisten vahingoittamatta jättäminen tai muuten pyrkimys eettisesti oikeaan elämään.