Huomenna hän tulee, osa II

Edellinen teksti oli paskaa. Myös Huomenna hän tulee on paskaa. Ja kaikki tätä näytelmää analysoivat tekstit ovat paksuin ja haisevin ulostekerros mitä maailma ikinä on tuottanut. Tekstistä voidaan tulkita mitä tahansa jos se on niin symbolinen että siinä ei oikeastaan lue mitään.

HHT:stä esitettyjä tulkintoja ovat muun muassa seuraavat:

• Freudilainen: päähenkilöt ovat id ja ego (Vladimir = Didi = id-id; Estragon = Gogo (e)go-(e)go).
• Jungilainen: persoona, varjo ja animus-anima.
• Dualistinen: Vladimir edustaa psyykettä ja Estragon ruumista.
• Algerialainen: täyttymätön maareformi.
• Puolalainen: Godot = kansallinen vapaus, joka ei koskaan saavu.
• Marxilainen: kapitalismin kirous (surprise).
• Eksistentialismi: Godot on Jumala, näytelmän ihmiset ovat eksyksissä Jumalan kuoleman jälkeen.
• Kristinusko: näytelmä on paraabeli ihmisen pelastumisen tarpeesta (Godot = God) ja puu on ristin symboli (puulle nyt onkin tosi hirmu hankala keksiä merkityksiä, etenkin kun se on näyttämön ainoa pysyvä objekti).
• Allegoria toisesta maailmansodasta, Vladimir on venäläinen ja Estragon juutalainen.
• Allegoria kylmästä sodasta, jossa Pozzo ja Lucky kuvastavat Irlantia ja Britanniaa.
• Hegeliläinen: toisen maailmansodan jälkeinen filosofiset opit päälaelleen kääntänyt aika.
• Adornolainen: Lucky ja Pozzo kuvaavat ihmiskuntaa joka päätyy aina sortoon, alistetut alistuvat välttyäkseen mitätöinniltä.
• Homoeroottinen: Vladimirin ja Estragonin suhde on homoseksuaalinen, koska Estragon imeskelee porkkanaa. 

(Lähteet:  Seppänen s.17-18, wikipedia, mustekala sekä Esslin: Draaman perusteet, s.129-130)

Samuel Beckett ei ikinä suostunut kertomaan, mitä hän näytelmällään haki. Tai oikeastaan hän kertoi monia versioita, mutta mikäli hän olisi pysynyt yhdessä versiossa, sillä ei olisi ollut juurikaan merkitystä, sillä kirjallisuusinstituutiossa on vahva konsensus siitä että kirjailijalla ei ole yksinoikeutta tekstiinsä, vaan kirja elää omaa elämäänsä. Oma villi arvaukseni on että näytelmä koostuu muista teksteistä satunnaisesti karsituista pätkistä, muiden näytelmien jumikohtien purkamisesta, tylsien hetkien kuluttamisesta yms., ja Beckett päätti ihan läpällä yrittää saada sillisalaatin julkaistua, eikä koskaan kehdannut tunnustaa asioiden oikeaa laitaa.

Kun mennään liian symboliselle tasolle, tulkinnat eivät enää ole tekstistä riippuvaisia. Tulkinnat eivät kerro tekstistä mitään, ne kertovat vain tulkitsijasta, hänen viiteryhmästäään ja yhteiskunnastaan. Tekstin arvo ei siis ole tekstissä itsessään, vaan tulkitsijoissa. Jos vedetään vähän mutkia suoriksi ja oletetaan, että mitä symbolisempi, sitä parempi, niin silloin paremmuus määrittyy lukijoiden mukaan, ei tekstin mukaan. Ei lueta tekstejä vaan luetaan omaa itseä.

Ei se, että väitän HHT:n kuvaavan taiteen kriisiä, kerro mitään itse tekstistä. Se ei myöskään mitenkään todista taiteen kriisin olemassaoloa. Jos taiteen kriisi olisi mediaseksikäs aihe, se nousisi yleiseksi tulkinnaksi HHT:stä, tai yleiseksi tulkinnaksi useista monitulkintaisista teksteistä ja muista taideteoksista. 

Kirjallisuusinstituutio ei ylipäätään käsittele tekstejä, vaan se on jotain yhteiskunnallis-filosofis-suurkysymyksellis-yleispätevää ylimalkaista huttua. En välttämättä sano, että tämä on huono asia. Yritän vain hahmottaa mistä kirjallisuusinstituutiossa on kyse. Sen ei voi väittää käsittelevän kirjoja, jos se ei kerran oikeasti käsittele niitä. Instituutio käsittelee instituutiokirjaa, Bayardin käsittein peitekirjaa, eli kirjan ympärille muodostuneita luutuneita käsityksiä, ja kirja itse on olemassa erillisenä objektina instituutiokirjasta.

HHT:n tapauksessa instituution tulkinnat on luotu käytännössä tyhjän päälle. Juuri siten miten itsekin äskeisessä tekstissäni tein: otin itselleni tutuimman asian ja sovitin sen näytelmän päälle. Kukaan ei voi väittää ettei tekstiä voisi tulkita noin tai millä tahansa muulla satunnaisella tavalla, sillä tekstit ovat kielikuvia, ja kielikuvat ovat kehikkoja joiden merkitys luodaan ihmisen omassa päässä. Kielikuvilla ei ole eksaktia merkitystä, joten kielikuvan esittäjä ei ole ikinä väärässä. Mitä sekavampi ja absurdimpi teksti on, sitä vähemmän on kiinnekohtia jotka tarvitsee huomioida, ja sitä enemmän tulkintoja tekstistä voidaan luoda.