Rakkaus
Lestadiolaisuudessa usein käytetty kielikuva on seurakunta Saara-äitinä. Tähän käsitykseen Vilja viittaa kertoessaan lapsuudestaan: Anna hoiti häntä kotona, Saaran, hänen äitinsä, ollessa töissä. Saara on säntillinen ja järkevä, Saara rakentaa aitauksia jottei lapsi menisi kauas, Saara pitelee tottelematonta lasta paikallaan kunnes tämä itkee, Saara on neuvoissaan ja kasvatuksessaan erehtymätön, Saaran rakkaus täytyy ansaita, Saara ”lakkaa tervehtimästä [väärillä teillä olevia lapsia] eikä huomaa, vaikka hänen peräänsä huutaisi.” Lestadiolaisuudessa rakkaus on aina ehdollista, se on ansaittava heti vauvasta lähtien.
Kun Aleksi jää kiinni lestadiolaisuutta kritisoivan blogin kirjoittamisesta, hänen isänsä ja pari muuta tulevat ”hoitamaan” häntä, ja kun mies ei taivu, erottavat hänet.”Toivotko sää että olisin mieluummin kuollut kuin kirjoittanu blogia? Uskon näkökulmasta kyllä. […] Nämä sanat voi tuntua kovilta, mutta mää sanon ne, koska rakastan.”
Myös Kielletyssä hedelmässä muistaakseni Raakelin äiti sanoi, että haluaisi lapsensa mieluummin olevan kuollut kuin epäuskoinen. Voi olla vähän urbaanilegendaa, että ihmiset yleisesti toivottelisivat kuolemaa lähteville läheisilleen, paremminkin tämä kuvaa sitä piilevää ilmapiiriä. Rakkaus ilmenee niin, että kytätään sanomisia ja tekemisiä, painostetaan kunnes hoidettava taipuu oikeaan oppiin. Se nähdään huolenpidoksi ja välittämiseksi, on parempi että täällä ajassa kestää vähän painostusta ja hengellistä väkivaltaa kuin joutuu helvettiin. Mikä tahansa on sallittua kun hoidettava voi saada vastineeksi taivaspaikan, vaikka kyseinen henkilö ei taivaspaikkaa haluaisikaan, ainakaan lestadiolaisten taivaasta.
Oikea usko
Lestadiolaisiksi Vilja ja Aleksi ovat varsin vapaamielisiä. Päällimmäisenä teemana on lasten tekeminen, ja ehkä siksi on katsottu parhaaksi käsitellä muita kipeitä asioita hiukan silotellen ja kaunistellen. Kaunokirjalliseen teokseen ratkaisu toimii ja osaltaan estää sen että kirjasta tulisi likasangon pöyhimistä, mutta valinta aiheuttaa sen että Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisuuden onnellisimmasta ja helpoimmasta päästä. Loputon synnyttäminen on rankkaa, mutta Viljalla on Aleksinsa, hänellä on ihminen johon voi luottaa ja joka ei tuomitse hänen väsymystään. Näin ei kaikilla lestadiolaisilla ole, vaan monet kasvavat siihen käsitykseen, että usko menee aina rakkauden edelle, että rakastaminen on aina sidottu siihen, että sinulla ei saa olla vääriä ajatuksia tai tunteita. Miten sellaisessa ilmapiirissä voisi olla sitä luottamusta mitä Vilja ja Aleksi toisiinsa tuntevat.
Pyhäkoulukuvaus tuntuu tutulta: telkkari kielletty, korvakorut kielletty, epäuskoisten kanssa leikkiminen kielletty. Vilja lohduttaa Kaislaa, joka noita miettii: ei se ole niin vakavaa, ei Jumala ole noin pikkumainen. Kaisla sen sijaan on sisäistänyt lestaopit paremmin. ”sää sanot nää asiat pikkusen erilailla ku pyhäkoulun ope. Uskokko sää erilain? Onko se syntiä, että uskoo erilain?” Viljan syntien vähättely nähtäisiin merkkinä siitä että ”asettaa järjen uskon edelle”.Tässä vaiheessa keskimääräinen lestaisä pitää puhuttelun vaimolleen syntisistä ajatuksista, saarnaa anteeksi kiusaukset ja epäilykset, eli sen synnin että vaimo lohdutti maailmanloppua pelkäävää lasta. Mahdollista on myös, että Kaisla ilmiantaa äitinsä jollekulle. Vaikeimmat asiat jäävät joko Viljan ja Aleksin välisiksi tai sitten Viljan ja lasten välisiksi, ja sen vuoksi hoitokokousta tai muuta puhuttelua ei tullut aikaisemmin.
Toisaalta siitä ei puhuta mitään että miten Vilja suhtautui siihen että Aleksi kirjan lopussa erotettiin, joten on mahdollista että Vilja itsekin halusi erottaa hänet eikä enää pitänyt häntä uskovaisena. Miten kukaan voi uskaltaa tukea toista kun siitä seuraa että joutuu itsekin erotetuksi? Järkevintä on aina varmistaa ensin oma selusta. Ei ole niin, että ihmiset haluaisivat puolustaa mutta eivät puolusta, vaan niin että erotettu tai eronnut demonisoituu ja lestadiolainen ei enää halua puolustaa häntä, sillä erotettu on paholaisen apuri ja yrittää vietellä toisiakin epäuskoon. Silloinkin, vaikka erotettu vielä haluaisi olla uskovainen.
Seksi
Kaikkein tärkeintä on, että seksiä ei saa mainita, pitää olla kuin sitä ei olisi olemassakaan, vaikka oikeastaan lestadiolaisuus on hyvin seksikyllästeinen uskonto. Aleksikin puhuu tästä ristiriidasta joka suviseuroissa: joka toinen nainen on raskaana, seurustelevien nuorten asennot ja eleet pyytävät paljon mutta suut eivät sano mitään. Kun Viljan ja Aleksin seurustelu venyy, ihmiset alkavat vilkuilla epäillen Viljan vatsanseutua, onko Päivämies varmasti pysynyt nuorenparin välissä? Seuroissakin tervehditään ensin naisen vatsaa: nuorin on kolmen, eikö olisi jo aika? Aleksin kosintareissulla poika uskaltaa varovasti tuntea Viljan reidet ja vatsan, mutta omaa keskivartaloa pitää yrittää olla ajattelematta.
Saarnoissa ei puhuta naisista, vaan tytöistä ja miehistä. Tytöt eivät saa aiheuttaa miehille kiusauksia: ”Nainen on liian viettelevä ja itsenäinen sana. Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria, joiden omassa seksuaalisuudessa ei ole muuta mainittavaa kuin se, ettei saa aiheuttaa kiusauksia veljille, joiden liha on heikko.”
Viljan mielenterveyden hajoaminen alkaa, kun hän tulee raskaaksi viidennen kerran, ja kuulee odottavansa kaksosia. Hän itkee ja nauraa, ratsastaa keinuhepalla, lakkaa varpaankynnet, juoksee itsensä henkihieveriin, aikoo karata Lappiin. Vilja haluaa katsoa pornoa ja oivaltaa, ettei lestadiolainen synnyttäjä ja prostituoitu tekevät pohjimmiltaan samaa: ”Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. […] Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. […] Vieläkö pitää, onko ihan pakko, kumpikin sisar huutaa lopulta kasvot väärällään. […] Mutta videolle ja Päivämieheen vuorosanat korjataan uusiksi: Kuinka monta kertaa minä vielä saan?”
Viljan ja Aleksin hiplaushetket - jotka siis ovat syntiä - hoidetaan siveästi luontometaforilla ”Alkoi taistelu biologiaa vastaan. He hävisivät sen kerta toisensa jälkeen. Tuuli puhalsi ja tyven kohosi pehmeiksi mainingeiksi ja vaahtoreunaisiksi aalloiksi. […] Äkkiä herännyt rakkaus oli keinu, joka heilahti korkeassa kaaressa riemusta pelkoon ja autuudesta syyllisyyteen.” Seurustelun, kolmen vuoden kitkuttelun aikana lestadiolaisen uskon yksi tärkeimmistä opinkappaleista kutistuu hieman tekopyhään ulkoisesti oikeaan elämään: ”Ainoa raja, joka jäi ylittämättä, oli se tärkein: Vilja ei saanut tulla raskaaksi.”
Nukkeleikit
Yksi tarinalinjoista on lasten leikki jossa nukkejen ulkonäöllä ilmennetään lestaleveliä. Kymppilestat ovat mollamaijoja, rumia ja tylsiä epäsuosittuja joista tulee hyviä äitejä. Laiteilla olevat ovat barbeja, tupeerattuja korkkaritytyjä joilla on nuorena poikaystävät ja joille tulee vain pari lasta. Siinä välissä olevat ovat nukkeja, jotka eivät sopeudu kumpaankaan ääripäähän. Epäuskoiset ovat bratzeja jotka saavat koulussa kuutosia ja sanovat vittu.
Lestatyttöjen sosiaalinen statusjärjestelmä on nukkeleikissä huvittavan osuvasti, vaikkakin yksinkertaistavasti piirretty. Mollamaijat eivät uskalla puhua nukeille, jotka eivät uskalla puhua barbeille, jotka eivät ole huomaavinaan nukkeja, jotka eivät ole huomaavinaan mollamaijoja. Mollamaijat paheksuvat nukkeja jotka paheksuvat barbeja jotka nauravat nukeille jotka nauravat mollamaijoille. Ja saarnamies sanoo että keskinäisestä rakkaudesta teidät tunnetaan. Vuoden vitsi. Lestadiolaisuuden sisällä sosiaalisuus rakentuu olennaisesti toisten oletettujen syntien paheksunnasta, kateudesta vapaampaa elämää eläviä kohtaan ja omien syntien peittelystä ja syyllisyydentunnosta.
Näin laajaksi kirjoitettuna nukkeleikistä tulee hieman outo. Pienten lasten voisi ehkä olettaa jakavan ihmiset ”järjestykseen” ulkonäön ja lestalevelin mukaan, mutta tietenkään kukaan ei oikeassa elämässä ajattele niin. Ei kaikista rumista ja tylsistä tule parhaimpia äitejä ja ei kaikki meikkaamista salaa kokeilevat ala aikuisena ehkäisemään. Leikin tytöillä lestalevel ilmenee ainoastaan ulkonäössä ja hieman sosiaalisessa statuksessa. Ei ole mitään muita aspekteja jotka uskovaisuuteen vaikuttavat. Ei esimerkiksi sitä kenet suljetaan porukoiden ulkopuolelle jo nuorena, ei sitä joka pakotetaan jättämään ”liian rakkaaksi käynyt” musiikki- tai muu harrastus, ei opillisia pohdintoja, ei sitä taistelua harvoista miehistä ettei vain jäisi ylijäämäsisareksi.
Siitä olen samaa mieltä, että parhaiten lestadiolaisuudessa pärjäävät ne, jotka eivät ota kaikkia sääntöjä niin tosissaan (barbit), ja ne joille äitiys on aito kutsumus (mollamaijat), ja loput ovat vähän väliinputoajia, varsinkin jos ei-lestadiolaistenkaan maailmaan sopeutuminen ei onnistu. Yksittäisenä kohtauksena tämä olisi ehkä toiminut paremmin, mutta koko kirjan ajan kestävänä tarinalinjalta odottaisi hieman enemmän kuin rankkoja stereotypioita.
Taivaslaulu blogeissa
Unni: "Miten käy niiden vanhoillislestadiolaisten naisten, uupuneiden äitien joiden mies ei ole Aleksi, vaan kuin umpimielinen erämaa. Miten käy niiden äitien, joiden miehet eivät tulekaan töistä kotiin tuulenpysäyttäjiksi ja auringonkantajiksi? Miten käy niiden äitien, joiden lasten isät eivät jaksa olla isiä, vaan pakenevat. Miehet kun voivat valita, he voivoat olla läsnä tai poissa, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä. Naisilla vaihtoehdot ovat vähissä. Ihan vähän rakastuin tuohon Aleksiin minäkin."
Salla: "Ja ne tunteet, jotka on salattava itseltäänkin, koska loputon raskaana oleminenhan ei saa ahdistaa, se olisi syntiä. Julma tyrannijumala näkee ajatuksetkin. Olen miettinyt ja yrittänyt todella ymmärtää, mitä naiselle tekee tuollainen elämä. Mitä hänen tunteilleen ja ajatuksilleen tapahtuu? Millainen tunneside syntyy lapsiin, noihin ei-toivottuihin, jotka ensin ovat ihania, sitten rasittavia ja aikuiseksi kasvettuaan kysyvät pahoja kysymyksiä, joita ei saa kysyä? Kysymykset vaarantavat kaiken, jopa taivastien, joka synnyttämällä on turvattu."
Essielina: "Osa Taivaslaulussa ilmenevistä ongelmista eivät kuitenkaan ole mielestäni pelkästään vanhoillislestadiolaisuuden haasteita. Vanhoillislestadiolainen äitikuva tai tarve ihmisen hyvyyden ja uskon arvioimiseen ei tarkemmin pohdittuna ole kovinkaan kaukana meidän "tapakristittyjen" elämästä."
Jonna: "Miehen ja naisen väliseen rakkauteen liittyy koko ajan pelko, jollaista nuoripari ei uskonut olevan olemassakaan. Silti usko on vahva, vaikka molemmat pystyvät kyseenalaistamaankin asioita, joihin he ovat kasvaneet. Ei ole helppoa valita oman jaksamisen ja oman uskon väliltä, joten tilanne uhkaa kääntyä äärimmäiseen solmuun."
Freepathways: "Ehkäisykiellon puolustuskyvyttömiä uhreja ovatkin perheen pienet lapset, joilta uusi vauva aina riistää sylin ja turvan liian aikaisin. Äidin tehtäväksi jää hokea pienille lapsilleen, usein itsekin sen kipeästi valheelliseksi ymmärtäen, että kyllä nämä ovat jo isoja ja kylläpä he osaavatkin jo hyvin hoidella aivan itse pukemisen, syömisen, vessassa käymiset, nukahtamiset ja heräämiset. Heidän täytyy, koska äiti hoitaa aina vauvaa. [...]
Nopeasti kasvavassa perheessä on tunnetusti riski, että vanhemmat joutuvat usein toistuvasti ohittamaan isompien lasten tunne-elämän perustarpeita, kuten lohdutuksen, virikkeiden ja hellyyden tarpeita, ehkä myös lapsen fyysisiä perustarpeita. Tästä voi seurata, että lapsi ei ole voinut muodostaa turvallista suhdetta ensimmäisessä ihmissuhteessaan. Tällä on todettu olevan kauaskantoiset seuraamukset, sillä häneltä voi jäädä puuttumaan kokonaan luottamus ihmissuhteissaan myöhemminkin. Tilanne saattaa johtaa myös roolien vääristymiin perheessä. Vaativassa elämäntilanteessa lapsista empaattisesti kehitytneimmät ja tunnollisimmat ottavat kantaakseen vastuuta, jonka ei oikeasti pitäisi heille kuulua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti