Lukumaraton

Osallistuin blogistanian lukumaratoniin, ohjeet voi lukea täältä.

Peter Høeg: Rajatapaukset

Ajan ongelma. Nyt otti päähenkilönä toimiva orpopoika kiitettävän kokoisen haasteen. Suureen koulukokeiluun pääsee lastenkodin raiskauksissa eläneen Peterin lisäksi vanhempansa tappanut raivokohtauksia saava adhd-August sekä Katarina, jonka isä hirttäytyi äidin kuoleman jälkeen. Kuri on kova, pelkoa paljon, jonot suoria ja kantelut kavereista suositeltavia.

Conrad: Pimeyden sydän

Tapa, jolla Pimeyden sydämeen kannattaa suhtautua, ilmaistaan heti alussa, kertojan näkemyksenä Marlowen tarinoista: "jonkin tapahtuman merkitys ei ollut sisässä niin kuin pähkinänsydän, vaan ulkopuolella, tarinan pinnassa; tarina vain toi sen näkösälle." Tätä ideaa noudattaa koko kertomus: ei ole olennaista kuvata Kurtzin tekoja, vaan riittää tuoda esille Marlowen ajatusmaailman kehitys. Kauheuksiin viitataan vain ohimennen: "ennen kuin hänen hermonsa pettivät ja hän isännöi tietyissä keskiyön tansseissa, jotka päättyivät sanoinkuvaamattomiin palvontamenoihin." Selkein yksityiskohta on se, kun talon pylväiden koristenupit osoittautuvat kuivuneiksi ihmisten päiksi.

Kolean talon Guppy ja muut sivuhenkilöt

Charles Dickensin Kolean talon yksi inhimillisimmistä henkilöistä on William Guppy, Kenge ja Carboy lakiasiaintoimiston harjoittelija. Piirre josta Guppy varmaan helpoiten muistetaan, on ihmismiälten herkkien kiälten esiintuanti eli toivoton rakastuminen Estheriin sekä tiätysti hänen luanteenomainen murteensa suamalaisille lukijoille.

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia.

Natsikortti ei ole argumentointivirhe

Natsikortti on analogia.

Virhe on sellainen, mikä ei ole loogisesti pätevä. Esimerkiksi auktoriteettiin vetoaminen on argumentointivirhe, koska perustelu ei toimi jos auktoriteetti esittää väitteen joka ei ole totta: 1+1 = 600. Siksi myös tilanteessa jossa kahden vastakkaisen väitteen paremmuusjärjestystä ei voida todistaa, ei voi vedota jommankumman auktoriteettiasemaan väitteen oikeellisuuden todistajana.

Taide on mielipide

Aalto-yliopisto meinaa kehittää kriteerejä taiteen laadun arviointiin. Projekti kuulemma tulee olemaan uraauurtava. Ahhah! Kuolen nauruun! Sattumoisin samaa on huonolla menestyksellä yritetty koko sen ajan kuin taidetta on ollut olemassa meidän tuntemassamme merkityksessä, eli siitä 1700-luvulta (ts. nerokultin aikoihin).

Ei pitäisi koskaan määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta, koska se on yksinkertaisesti mielipidekysymys. Pitäisi vain tutkia arvoneutraalisti. Taide tuppaa olemaan sellaista, että joka ikisen kriteerin protestiksi voi tehdä teoksen, joka on taidetta mutta rikkoo tuota kriteeriä. Taiteessa ei ole universaalisti tärkeintä tekijän intentiot, teoksen asema, pinnalliset piirteet tai erilaiset sisällölliset seikat, koska jokainen kuitenkin painottaa mitä ikinä lystää.

Tolstoi: Mitä on taide?

Ennen pelättiin että taiteen aiheiden joukkoon osuisi aiheita jotka turmelevat ihmisiä ja taide kiellettiin kokonaan. Kun taas nykyään ei pelätä muuta kuin sitä ettei vain jäätäisi ilman jotakin taiteen tarjoamaan nautintoa, ja sen vuoksi suositaan mitä hyvänsä. Ja minä arvelen että jälkimmäinen erehdys on paljon edellistä tökerömpi ja että sen seuraukset ovat paljon vahingollisemmat.

Huvittavaa, että Tolstoi kirjoittaa näin jo 1800-luvulla. Hän varmaan olisi pyöriskellyt tuskasta haudassaan jo muutaman vuosikymmenen, mikäli tietäisi nykytaiteen tilanteen.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Ruusun nimi kertoo fransiskaanimunkki William Baskervillestä, joka lähtee noviisi Adsonin kanssa Italiaan benediktiiniluostariin tekemään sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytettyjen välillä. Luostarissa on tapahtunut murha, jota William ja Adson alkavat selvittää. Sitten murhia alkaa tapahtua lisää. Noudattaako murhaaja Ilmestyskirjan seitsemää pasuunaa? Vai olivatko asialla demonit? Miten asiaan liittyy labyrinttimaisen kirjaston oveton huone finis Africae? Voiko murhat selvittää pelkästään järkeilemällä?