Kun Shakespeare kirjoitti Hamletin, hän ei varmaankaan ajatellut oidipuskompleksia. Näytelmää kuitenkin voidaan analysoida siitä näkökulmasta, koska oidipuskompleksi on tulkintakehikko, Freud ei keksinyt sitä vaan kehitti käsitteet oidipuskompleksille. Tämä ei vielä ole ristiriidassa ylipersoonallisen viisauden käsitteen kanssa. (Vaikka oidipuskompleksin olemassaolosta voidaan olla montaa mieltä.) Varsinainen ongelma on, että jossain tulkintakehikkojen ja ylipersoonallisen viisauden välillä on harmaa alue, jossa tyhjän tekstin katsotaan saavuttaneen ylipersoonallista viisautta vain, koska siihen voidaan soveltaa tiettyjä tulkintakehikkoja.
Testasin asiaa tulkitsemalla Tetristä erilaisten näkemysten kautta. Se, että pystyn valikoimaan Tetriksestä tietyt ominaisuudet jotka tukevat kulloinkin käsillä olevaa tulkintakehikkoa, paradigmaa, ideologiaa tai teoriaa, ei tarkoita että Tetris olisi rakennettu niitä silmälläpitäen, tai että Tetris olisi arvokkaampi sen vuoksi että voin vääntää sen tarkoittamaan mitä haluan, tai että olisi millään tavalla järkevää väittää Tetriksen olevan osa patriarkaatin salajuonta.
Eli konkreettisesti näin:
Joku on keksinyt teorian, joka selittää ja kuvailee ihmisen, yhteisön, yhteiskunnan tai ihmiskunnan toiminnan jotain osa-aluetta. Sitten hän tulkitsee kaiken tämän teorian valossa. Tähän lasketaan mukaan sekä paradigmaattisiksi ja maailmankatsomuksiksi laajenneet tulkintatavat kuten feminismi, sekä pelkän idean tasolla, kuten se että jokin kirjassa sattuu täsmäämään omaan elämään ja ajattelutapaan. Mikäli teos sanoittaa itselle tärkeän jutun osuvasti, kirja koetaan arvokkaaksi. Käytännössähän tämä johtaa siihen, että ihmiset arvottavat kirjoja sen mukaan, mitä ovat itse elämässään kokeneet, ei sen mukaan kuinka hyvä kirja on.
Esimerkiksi pumpulissa kasvaneiden ihmisten mielestä Sieppari ruispellossa on kehno kirja, koska sen ydin, sen parhaimmat osat eivät kosketa heidän kokemuspiiriään. Minusta tämä teos kertoo ihmisestä, joka on kyllin älykäs ymmärtääkseen asioita mutta ei henkisesti tarpeeksi kypsä pystyäkseen kestämään niitä (ihmisten julmuutta ja ääliömäisyyttä tässä tapauksessa). Olen kuitenkin lukenut useita tekstejä, joiden mukaan Holden on maleksiva säälittävä ääliö, jonka "pitää vain ottaa itseä niskasta kiinni". Otaksun sen johtuvan siitä, että he eivät koskaan ole kokeneet eksistentiaali-, sosiaalisuus- tai vastaavaa kriisiä, heillä on niin vähän kosketuspintaa Holdenin todellisuuteen etteivät he pysty käsittämään niitä tunteita mitä asiaan liittyy.
Sama kaava on minulla rakkausromaanien kanssa: suhtaudun rakkaussuhteisiin kyynisesti ja siksi minun on vaikea nähdä rakkausromaanien ansioita: niiden muoto on outo eikä täsmää ollenkaan reaalimaailman kokemuksiini. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mahdollisesti voisi olla jotain, mikä niissäkin teoksissa on arvokasta.
On myös kirjoja, jotka ovat kuuluisia siitä huolimatta että ne eivät kosketa juuri ketään. Tällöin suosio on tapahtunut matteusvaikutuksen perusteella: jossain vaiheessa on ollut joku merkittävä henkilö tai taho, joka on löytänyt teoksesta jotain arvostettavaa, sitten jotkut heitä arvostavat ovat levittäneet käsitystä voidakseen vaikuttaa intellektuelleilta olemalla samaa mieltä tuon arvostetun tahon kanssa, ja niin edelleen kunnes teos on vakiinnuttanut asemansa. Tällöin tuon alkuperäisen tahon mielipide on tullut kiveen hakatuksi, eikä kyse olekaan siitä että teos olisi parempi kuin muut.
Huomenna hän tulee on malliesimerkki tekstistä, jossa ei lue mitään, mutta jota arvostetaan jostain syystä. Tulkintakehikkojen ylivalta kuitenkin näkyy myös muissa kirjoissa, sellaisissakin joiden arvostaminen tapahtuu jonkin tekstin eksplisiittisen ominaisuuden perusteella, kuten runoteosten kielelliset ominaisuudet kuten kielikuvat, tai joidenkin tiettyjen henkilöiden ominaisuudet. Hyvä esimerkki on edellämainittu Hamlet: on kohtuullisen hyväksyttyä tulkita sitä oidipuskompleksin näkökulmasta, vaikka teorian ja teoksen suhde on suunnilleen kuten Tetriksellä ja feminismillä.
Loppupäätelmät
Feminismi on hyvä vertailukohta kirjallisuuteen: patriarkaatin sorroksi katsotaan usein asiat, joilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa: miesten haarat levällään istuminen on naisia alistavaa, tapa että naiset eivät ole yläosattomissa on alistavaa. Aivan kaiken voi tulkita sortavan naisia, mutta se ei tarkoita että aivan kaikkea olisi fiksua tulkita olennaiseksi tasa-arvo-ongelmaksi. Samoin kirjoista voi tulkita aivan mitä lystää, mutta se ei tee kirjaa yhtään paremmaksi.
Ei minulla ole mitään sitä vastaan että tulkintakehikkoja sovelletaan teksteihin. Ihminen nyt vain on luonteeltaan sellainen, että se haluaa soveltaa rakkaimman teoriansa kaikkeen mahdolliseen. Mutta minusta se on ongelma, että kirjoja väitetään arvotettavan tekstin perusteella, vaikka se oikeasti tapahtuu enimmäkseen kasautuvan arvostuksen periaatteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti