Naistenlehdissä ja -blogeissa ei ole tietoa meikkaamisesta ja muusta kauneudenhoidosta. Niissä on lähnnä mainoksia. Lisäksi niissä on korkokenkäisten pikku kesätoimittajien tämän aamun älynväläyksiä ”kun minä tykkään käyttää tukkaani seitsemää eri tuotetta joka päivä, niin ihan varmaan se on universaali sääntö jota kaikkien tulee noudattaa”. Tästä johtuen ei ole mahdollista löytää juuri mihinkään kauneudenhoitoasiaan neuvoa, johon suurin osa vastaisi edes samaan suuntaan. Kaikki vaatteet pitää pestä käsin, 40 asteessa, 60 asteessa, aina 90 asteessa, eikun ne pitää pakastaa (srsly), tai mieluiten ostaa aina uusia vaatteita vaan.
Hyvällä tuurilla saattaa löytää jonkun tekstin, joka ei olekaan mainos. Silloinkaan ei kuitenkaan ole mitään käsitystä, mille viiteryhmälle ohje on suunnattu. Kauneudenhoitomaailmassa rupikonnannaamaisia ryppyämmiä ei voi sanoa rupikonnannaamaisiksi ryppyämmiksi, sillä se on, hyh, tahditonta. Vaikka kirjoittaja tietää rupikonnannaamaisten ryppyämmien olevan rupikonnannaamaisia ryppyämmiä, kaikki muutkin tietävät, rupikonnannaamaiset ryppyämmät tietävät itsekin, mutta sitä ei vaan saa sanoa. Kaikki ovat nuorekkaita ja hehkeitä. Niinpä jos jokin ohje on suunnattu rupikonnannaamaisille ryppyämmille, ja joku onneton 15-vuotias koettaa ottaa oppia, ja muuttuu sen näköiseksi kuin yrittäisi peitellä rupikonnan naamaa. Voidakseen hyödyntää kauneudenhoitoalan aloittelijoille suunnattuja neuvoja täytyy olla kauneudenhoitoalan asiantuntija.
Mistäpä minä mitään tietäisin, mutta ehkäpä asiat helpottuisivat tuntuvasti jos niistä voitaisiin puhua niiden oikeilla nimillä. Toivoisin voivani mennä meikkineuvojan puheille, joka käyttäisi seuraavanlaisia repliikkejä:
”Kun sinulla on noin iso nenä, voit käyttää tätä tuotetta saadaksesi sen näyttämään pienemmältä.”
”Haluatko vartavasten pitää kulmakarvasi ohdakepensaan näköisenä vai teenkö niille jotain?”
”Älä hitossa käytä tuota, näyttäisit huorahtavalta.”
”Ihohuokosesi ovat ällöttävät.”
En minä halua kohteliasta palvelua, minä haluan palvelua joka tuottaa tuloksia.
Sama ongelma on naisten vuorovaikutuksessa yleisestikin, oikeastaan kaikkialla lukuunottamatta hyvin läheisiä suhteita. Totuutta ei saa sanoa ääneen, ei edes silloin kun joku nimenomaan pyytää. Ei edes kohteliaisuuteen verhottuna, vaan totuutta ei vain sanota. Kukaan ei ikinä ole lihava, kukaan ei ikinä edes ole lihava joka osaa kuitenkin tyylikkäällä pukeutumisella näyttää hyvältä, vaan kaikki ovat ikuisesti laihoja ja kauniita.
Minulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan. Vuorovaikutukselle määritellään erilaisia sääntöjä, säännöksi voi määritellä vaikka sen että kohteliaisuus on parempi kuin totuus, se on ihan ok. Sellaisessa maailmassa vain on aika vaikea pärjätä. Usein on myös vaikea tietää, millä hetkellä sattuu sijaitsemaan kohteliaisuus-maailmassa ja milloin ei. Kun ei ole kohteliasta sanoa että joku on ollut epäkohtelias, niin se totuudenpuhuja ei ikinä tajua olleensa epäkohtelias! Paitsi jos siitä seuraa jäätävä hiljaisuus, kolmannelle osapuolelle valittaminen ja ikuinen loukkaantuminen.
Rehellisesti, asentaja-Penan ja putkimies-Maken kahvitauko härskeine vitseineen on paljon turvallisempi ympäristö kuin kosmeetikko-Jenniinan ja kampaaja-Pauliinan keskusteluhetki veitsenteristä rakennetussa labyrintissä tasapainoillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti