Kuhn I: Taiteen kehitysdynamiikka

Thomas Kuhnin kehitysdynamiikan mukaan tieteenteoriat kehittyvät esiparadigmaattisesta vaiheesta sääntöjärjestelmään, jossa alkaa esiintyä ratkaisemattomia ongelmia. Kun ongelmia kasaantuu tarpeeksi, alkaa tieteen kriisi joka päättyy vallankumoukseen ja alkaa uuden paradigman aika.

Teoria kuitenkin osoittautui heikoksi mm. siksi, että tieteenalojen sisällä on nykyään jatkuvasti kilpailevia suuntauksia eikä vain kriisivaiheessa, eikä pieniin muutoksiin soveltaminen sovi sen ytimeen. Teoria soveltuukin paremmin taiteen tarkasteluun, jossa eletään tällä hetkellä kriisivaihetta. (sovellus ei siis koske taiteentutkimusta)

Kehitysdynamiikka lähtee siitä, että on olemassa jokin yhteisesti hyväksytty teoria, konsensus tieteen sisällä millaisia ilmiöt ovat, miten niitä tulee käsitellä ja millaisia päätelmiä niistä tehdään. Tätä kutsutaan paradigmaksi. Vastaavasti taidehistoriassa on ollut eri kausia, kuten realismi, romantiikka, symbolismi. Niillä on ollut tiettyjä rajoja, esim. tiettyjä naivistisia teoksia tai dadaa ei olisi pidetty taiteena, eikä performansseja tai käsitetaidetta.

Modernismissa "uuden luominen", kokeilu, tuli keskeiseksi vaatimukseksi taiteen paradigmaan. Samalla kyseenalaistamisen rajoista tuli anomalia, ongelma jota taide ei kykene ratkaisemaan. ”Taiteen vapaudesta” tuli sääntö, joka kumosi itsensä.

Tieteendynamiikassa anomaliat lyövät paradigman ohi, eivät sovi siihen, kun taas taiteendynamiikassa anomaliat lyövät paradigman yli. Tiede vuotaa saumoista, taide vuotaa yli laidan. Jumalan teatteri, Piss Christ ja kissantappovideo ovat anomalioita. Taiteen paradigma on omaperäinen kyseenalaistaminen, taiteen anomalia on kyseenalainen omaperäisyys.

Taideinstituutio, joka työskentelee paradigman parissa, sietää anomaliaa (=mikä tahansa on taidetta), koska ajattelevat, että a) se on vain vähäpätöinen ongelma, tai että b) se on itse asiassa hyvä juttu. Tai että c) se ei heille kuulukaan: 1. taiteilijalla on käsitys että tämä on varmasti taidetta, 2. tutkijoiden tehtävä on vain tutkia ei arvottaa, 3. kriitikot ja kirjoittelijat pelkäävät profiloituvansa konservatiivisiksi taiteenvastustajiksi, jos uskaltavat sanoa poikkipuolisen sanan (eivät sentään kaikki).

Taidekäsitys ei siis heti mene uusiksi, vaikka anomalioita on. Vain osa kiinnostuu virhekohdista. Tieteessä on arvostettua tarttua juuri ratkaisemattomiin ongelmiin, mutta taiteessa tämä ei päde. Kyseenalaistavan taiteen kritisoiminen johtaa kuoliaaksi vaikenemiseen ja instituutioiden ulkopuolelle jäämiseen selityksellä ”hän ei ymmärrä taidetta”. Ensimmäisenä paradigmalle (=mikä vain on taidetta) vaihtoehtoisia tulkintoja esittävät nuorimmat sekä instituutioiden ulkopuolella olevat, koska he eivät ole ehtineet vielä kangistua kaavoihin.

Kuhnin mukaan kriisin aikana esiintyy useita kilpailevia suuntauksia. Taiteessa oli toisen maailmansodan jälkeen useita kuten informalismi, tasismi ym. Eri suuntauksiksi voisi ajatella myös ns. viihde- ja kaunokirjallisuuden perusteettoman erottelun, sekä instituutioiden kanonisoiman taiteen vastakohtana taiteelle, joka ei ole markkinoinut itseään.

Kriisi jatkuu, kunnes uusi paradigma on määritelty sellaiselle tolalle, että se kelpaa vanhan tilalle. Uuden taidesuuntauksen täytyy siis ratkaista vanhan käyttökelvottoman taiteen anomaliat (=mikä tahansa on taidetta), sekä kyettävä säilyttämään sen käyttökelpoisia puolia (=ei liian tiukkoja rajoja).

Kuhnin mukaan kriisien kautta kasvava tiede ei ole kumuloituva prosessi, vaan vallankumousprosessi. Ei siis pyritä kohti ”totuutta” ellei sitten nähdä totuutena kunkin aikakauden senhetkisiä ihanteita. Samoin edellinen taiteen "totuus" lakkaa olemasta, kun sen anomaliat ovat kasvaneet niin suuriksi, että tarvitaan toisenlaista totuutta.

Toisen tieteenfilosofin, Quinen mukaan mikä tahansa teesi voidaan tulkita todeksi, jos oletuksiin tehdään riittävän suuria muutoksia. Näin on taiteessa systemaattisesti toimittu. Toisin sanoen yksi sääntö, omaperäisyys, on noussut niin suureksi, että kaikki muut määritelmät jäivät sille alisteisiksi. Yksi suurimmista virheistä on taiteen riippuvuus instituutiosta. Millään muulla alalla argumentum ad auctoritatem ei toimi. Taiteessa se on yksi keskeisimmistä määritelmistä.

Tulossa: Kuhn II: Kirjallisuudentutkimus esiparadigmaattisena tieteenä