Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguron romaanissa Pitkän päivän ilta (1989, suom. Helene Bützow) ikääntyvä hovimestari Stevens tekee kuuden päivän automatkan jonka aikana hän muistelee elämäänsä, suhdettaan neiti Kentoniin, entiseen työnantajaansa lordi Darlingtoniin ja nykyiseen työnantajaan herra Farradayhyn, sekä pohtii arvojaan. Stevens on aristokratian kannattaja: hän kertoo tarinaa omista viitekehyksistään, tulkitsee ihmisiä, asioita ja mielipiteitä luokkayhteiskunnan näkökulmasta, samaistuu yläluokan ihanteisiin palvelijan asemassa. Romaanin ydin on pohtia kahden aikakauden ja ajattelutavan välistä murrosta erilaisten henkilöhahmojen kautta.

Herra Farraday

Herra Farraday edustaa yhtä piirrettä: stereotyyppistä, rikasta amerikkalaista, aristokratian näkökulmasta nousukasta. Farradaylla kyllä on palveluskunta kuten yläluokalla ennen, mutta hän ei suhtaudu asiaan yläluokan tavoin. Farraday leuhkii vierailleen kartanon ja Stevensin olevan ”aitoa tavaraa” - hovimestarin pitäminen on hänelle hauska leikki, ”vanhojen aikojen” matkimista. Farraday on välitön, kiusoittelee Stevensiä ja yrittää pilailla hänen kanssaan, ei hänen kustannuksellaan kuten yläluokkainen Spencer. Farradaylle on luonnollista yrittää olla samalla tasolla Stevensin kanssa, mihin tämä ei ole tottunut. Stevens on koko hovimestariutensa ajan on pyrkinyt kunnioittamaan, palvelemaan isäntiään, eikä haluakaan olla heidän tasollaan, ei koe sitä luonnolliseksi. Stevens ei kuitenkaan kritisoi isäntäänsä, vaan pyrkii kaikin voimin suhtautumaan häneen yhtä kunniottavasti kuin Darlingtoniinkin, kuittaa erilaisuuden Farradayn amerikkalaisuudella.

Neiti Kenton

Kentonin suhtautumista luokkayhteiskuntaan ei juurikaan kuvata, vaan hänen tehtävänsä romaanissa on valottaa Stevensin ammattiylpeyden mukaisen käyttäytymisen tunkeutumista ihmissuhteisiin. Tyypillisen ristiriitainen rakkaussuhde ei ota onnistuakseen, vaan Kenton joutuu jopa ärsyttämään Stevensiä yrittäessään herättää hänen huomiotaan. Kentonin suhtautuminen Stevensiin vaihtelee kaakaotuokioista mykkäkouluun ja vasta kehyskertomuksen lopussa hän tunnustaa rakastaneensa Stevensiä. Kenton voisi mahdollisesti edustaa Stevensin sitä periaatteellisen eettisyyden puolta, mikä ei Stevensissä pääse näkyviin lojaalisuuden vuoksi: Kenton ei hyväksy juutalaisten erottamista, Stevens voi paljastaa oman oikean suhtautumisensa vasta kun Darlingtonkin on muuttanut mieltään.  

Lordi Darlington

Lordi Darlington pyrkii ”jalouteen”, mutta onnistuu huonosti ja on Herr Ribbentropin ja Hitlerin manipuloitavana. Alussa Darlington on suosittu mutta lopussa kuvataan hänen rappeutumistaan:

”silloin hän oli laihtunut huolestuttavasti ja käynyt jollain lailla epämuotoiseksi, hiukset olivat harmaantuneet ennenaikaisesti, kasvot olivat uurteiset ja riutuneet”.

Stevens tietää yleisen mielipiteen olevan Darlingtonia vastaan ja pitävän häntä natsien kaverina, mutta itse hän osoittaa jatkuvasti kunnioittavansa tätä. Stevens tuntuu kuitenkin puolustelevan isäntäänsä:

 ”Tuollaisten väitteiden pohjana voi olla ainoastaan täydellinen tietämättömyys. [...] lukuun ottamatta erästä --- vähäpätöistä tapausta, jota on kohtuuttomasti paisuteltu [...] puheet --- ovat pelkästään naurettavia.” 

Jos Stevensillä ei olisi mitään epäilystä isäntänsä toimien oikeutuksesta, eihän hänen tarvitsisi puolustella? Stevens myös kieltää kahdesti palvelleensa Darlingtonia, mitä hän puolustelee lojaalisuudella. Romaanin lopussa summataan Stevensin horjunta kahden vaihtoehdon välillä, ja hän myöntää Darlingtonin erehtyneen – kunnioitus ei silti lakkaa.

Lewis esittää puheessaan Darlingtonin amatöörimäisenä, hyvää tarkoittavana hölmönä, ja Cardinalin mukaan Darlington on vilpitön ja kunniallinen. Koska kritiikki tulee nimenomaan niiltä, jotka edustavat tekstin arvomaailman uudenaikaisempaa siipeä, tällä on suuri painoarvo. Heidän repliikkinsä lainataan suoraan, ei Stevensin ajatusten vääristämänä. Myös muutamia Darlingtonin kommentteja lainataan:

 ”Meille on häpeäksi kohdella sillä tavoin lyötyä vihollista”

”Minä taistelin sodassa, jotta tässä maailmassa säilyisi oikeus” 

joten on syytä uskoa Darligtonin olevan idealistinen ja hyväätarkoittava, vaikkakaan ei kovin älykäs.  Tätä tukee myös se, että vaikka Darlington perustelee demokratian hylkäämistä esimerkiksi 

”Katsokaa Saksaa ja Italiaa, Stevens. Katsokaa, mihin vahva johto pystyy, jos sen annetaan toimia.” 

tällaisista lauseista on hankala päätellä mitään, koska Stevens ei kerro asioita aikajärjestyksessä, eikä tiedetä mitä Darlington tietää fasismista. Ennen tätä repliikkiä on jo kerrottu sekä juutalaisten erottaminen sekä Darlingtonin katuminen sen johdosta. Ajallisesti lause voisi sijoittua näiden väliin, jolloin voisi olettaa, ettei keskitysleireistä vielä tiedetä mitään. 

Kerronnan epäluotettavuutta ja romaanin maailman yleisen mielipiteen painoarvoa Stevensin asenteisiin verrattuna kuvaa se, että monet analyysit Ishiguron romaanista painottavat Darlingtonin poliittisten asenteiden kyseenalaisuutta, otaksuvat hänen olevan vähintään puolinatsi (esim. Lausti). Stevensin kritiikitön aristokratian kannatus, isännän puolustelu sekä muutamat sivuhenkilöiden repliikit antavatkin aihetta epäillä tällaista. Minusta kuitenkin romaanin eräs ydin on epävarmuus Darlingtonin asemasta pahiksena, mikä tuo myös Stevensin hahmoon lisää syvyyttä – hän ei ole pelkästään alistunut epäajatteleva hännystelijä, vaan hän horjuu kahden eri aikakauden ja ajattelutavan välillä. 

”Se on älyllistä uskollisuutta. Mitä ”alentavaa” siinä on?”

Stevens

Stevensissä itsessään silmiinpistävin piirre on arvokkuus. Kieli heijastaa arvokkuutta erittäin korostetusti, jopa riitely Kentonin kanssa on kohteliasta: ”asia on varsin vähäpätöinen, saanko tiedustella, erehdys on ymmärrettävä, suokaa anteeksi, pelkään pahoin, olkaa hyvä, eikö totta, saanen muistuttaa”. Arvokkuuteen sisältyy se, että Stevensin mielestä pitää eläytyä rooliinsa kokoajan, ei saa pudottaa naamiotaan hetkeksikään. Ainoastaan yksinäisyydessä voi riisua naamionsa. Stevens menettää arvokkuutensa romaanin tapahtumissa ainoastaan kerran – Kentonista erottuaan, kertoessaan joenrannan miehelle, että tuntee elämänsä valuneen hukkaan. Tämä on kuitenkin Stevensin kehityksen kliimaksi, koko automatkan ajan hän on ajatuksissaan siirtynyt yhä lähemmäs sen hyväksymistä, ettei ehkä olekaan elänyt virheetöntä elämää.

Aivan tunteeton ei Stevens arvokkaasta ja korrektista esiintymisestään huolimatta ole. Hän tosin tunnistaa tunteensa väärin: Kenton on juuri ilmoittanut menevänsä naimisiin, mutta Stevens ei ehdi kiinnittää häneen huomiota koska hänen täytyy kiirehtiä tarjoilemaan brandya. Stevens tuntee voitonriemua saadessaan olla lähellä tapahtumien keskipistettä, ja samaan aikaan yksi ihmissuhde häviää hänen elämästään. Samanlaista voitonriemua ”uransa kohokohdasta” Stevens tuntee konferenssin jälkeen, kun hänen isänsä kuolee sen aikana. 

Koomisen puolen romaaniin tuo Stevensin suhtautuminen ”pilailukysymykseen” kuten hän itse ongelmaa kutsuu. Stevens lähestyy asiaa koko hovimestariutensa paatoksella, niillä voimavaroilla millä hän on tottunut ennenkin selvittämään asiansa. Hän opiskelee huumoria, analysoi sitä, kuuntelee radio-ohjelmaa hupailusta, antaa itselleen kotitehtäväksi muotoilla kolme sukkeluutta päivässä. Kotiläksyt onnistuvat huonosti, ei Farraday eivätkä matkan varren majatalolaiset naura hänen vitseilleen.

Romaanin lopussa ”pilailukysymys” kääntyy yllättäen aika surulliseksi, kun Stevens huomaa Kentonin luota lähdettyään toisilleen vieraan ihmisjoukon, jotka ”puhuvat sukkeluuksia”. Stevens ihmettelee, miten nopeasti he pystyvät synnyttämään lämpimän ja välittömän ilmapiirin – tähän Stevens ei arvomaailmansa vuoksi pysty, minkä vuoksi hän menetti elämänsä rakkauden. Stevens miettii, odottaako Farraday häneltä välittömyyttä ja vitsailua. Stevens ei kuitenkaan vaivu epätoivoon eikä jäykisty itsepintaisesti vanhoihin tapoihinsa, vaan päättää hyvän hovimestarin tavoin miellyttää isäntäänsä ja opiskella sukkeluuksia entistä ahkerammin. Kyse ei ole siitä, että Stevens ei haluaisi oppia uutta, vaan siitä, että hän yrittää opetella uudet tavat vanhoilla opettelutavoilla, jotka eivät sovi siihen. Avoimeksi jää, oppiiko Stevens ”hupailemaan”.

Mielenkiintoista romaanissa on se, että demokratian kannalla olevat henkilöt kuvataan kompleksittomiksi tyyppiesimerkeiksi, ja heidän ääriviivansa voi vedellä parilla huitaisulla: Farraday = Amerikkalainen, Harry Smith = Maalaispoliitikko, Lewis = Juonitteleva Amerikkalainen, Reginald Cardinal = Nuori Älykkö. Sen sijaan luokkayhteiskunnan kannattajista keskeisimmät, lordi Darlington ja Stevens, kuvataan hyvin ristiriitaisiksi ja elävän tuntuisiksi. Vaikka nyky-yhteiskunnan lukija ei Stevensin arvomaailmaan samaistu, on tällaisen henkilökuvajaon vuoksi helpompi tuntea, miksi joskus on ajateltu toisin.

Pitkän päivän ilta blogosfäärissä

Lumiomena: "Stevens muuttuu ihkaoikeaksi henkilöksi, [...] ja hillityn kuoren alla oleva ihminen epävarmaksi, eräänlaisiksi muuttuvan yhteiskunnan peiliksi - mieheksi kahden kerroksen välillä."
Norkku: "Jollakin tapaa näkisin että tämä on rakkaustarina, mutta hyvin hento sellainen."
Zephyr: "Ajat ovat kuitenkin muuttumassa ja entisaikojen jäykkä ja palvelualtis hovimestari alkaa olla erikoinen harvinaisuus"
jaana: "Kahden erilaisen kulttuurin ja kahden erilaisen aikakauden törmäys tuottivat tahattomia tragikoomisia vivahteita Stevensin käyttäytymiseen."
Margit: "Stevensin kaltainen ihminen, joka alistuu toisen ihmisen palvelijaksi, on vaarallinen. [...] Toisaalta Stevens on säälittävä."