"Shakespearen taiteen lumoihin joutuneen on vaikea irroittautua siitä tunteesta, että hän kirjoittaessaan mestarista, tutkiessaan hänen elämäänsä ja eritellessään hänen teoksiaan on jotenkin syypää pyhäinloukkaukseen tai ainakin hyvin arveluttavaan ja uhkarohkeaan tekoon. Tällainen puhe vaikuttaa jo palvomiselta, mutta taiteen suurmiehiin kohdistetusta jumaloinnista tuntuu kuitenkin Shakespeare-palvonta kaikkein luonnollisimmalta ja puolustettavimmalta; syynä tähän lienee Shakespearen universaalisuus. [...]
Se palvova kunnioitus, jonka Shakespeare on herättänyt, ei kuitenkaan loppujen lopuksi estänyt tutkijoita kirjoittamasta hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta kirjailijasta. [...]
Useat tutkijat ilmaisevat kuitenkin nöyryytensä aihettaan kohtaan esittämällä enemmän tai vähemmän peitettyjä anteeksipyyntöjään sen takia, että rohkenevat uskoa voivansa vielä lisätä jotakin siihen mitä on jo sanottu."
Eino Krohn. Esipuhe teokseen Romeo ja Julia & Kesäyön unelma. (1972)
Krohnin katkelma kiteyttää loistavasti sen, mikä kirjallisuusinstituutiossa on pielessä. Vaikka teksti on kirjoitettu niinkin myöhään kuin 72, se on valinnut Shakespearen peräaukon lipomisen sen sijaan että keskittyisi teksteihin.
Havaintojeni mukaan tämä on varsin yleistä kirjallisuuden piirissä. Teosten esipuheet ovat vähän siinä rajalla voiko niitä kirjoittaa anuslähtöisesti vai tekstiin keskittyen, tarkoitus usein onkin mainostaa teosta, mutta Krohn-sitaatissa ei edes puhuta omasta mielipiteestä, vaan korostetaan, että tutkijat sitä ja tutkijat tätä.
Nykyään pyllynnuolenta ei varsinaisessa “tutkimuksessa” ole niin ilmiselvää, vaan se keskittyy enemmän epävirallisiin yhteyksiin, teosten mainostuksen lisäksi mm. opiskelijoiden ja opettajien runkkausringit, blogit, kolumnit ja muut kirjallisuudesta esseistisesti kirjoittavat. Sen sijaan vielä joskus 70-80 -luvuilla kirjoitetuissa virallisemmissakin teksteissä on ihan yleistä korostaa kirjailijoiden pylleröisiä teosten yli.
Kun bloggari sanoo ettei pidä jostain tietystä instituutiokirjasta, hän lähes poikkeuksetta pyytää anteeksi ja tarkentaa, että ymmärtää kyllä mikä teoksessa on arvokasta, että hänen makureseptoreidensa vastalause ei suinkaan johdu peräsuolen tarjonnasta, vaan reseptoreiden sivistymättömyydestä ja kypsymättömyydestä. Tietenkin harrastuksenaan jokainen saa lipitellä mitä ruumiinosia ikinä haluaa, mutta jos yleiskäsitys on persepainotteinen, niin voiko se olla vaikuttamatta alitajuisesti?
Kirjallisuudesta kirjoitettaessa henkilönpalvonta ei ole puolusteltavissa missään mielessä. Useimmat eivät todennäköisesti edes tiedosta suhtautuvansa kirjallisuuteen pakarasuuntautuneesti. Mutta kun kirjallisuusdiskurssi on muodostunut postmodernistisen hämäräksi, kun eksaktia käsitteenmäärittelyä ei kirjallisuudentutkimuksessa vaadita, kirjailijoiden rektumin hipelöinti jää implisiittiseksi ja näin ollen sitä on vaikeampi kyseenalaistaa.
On selvää että se ei ole tiedettä, mutta tarvitseeko sen olla? Riittääkö se jos kirjoitellaan nättejä pikku tekstejä ja hymistellään iloisina shakespearejen istumalihasten ääressä? Periaatteessa joo, kyllä se riittää. Mutta asiakeskeiseen argumentointiin tottuneena minusta moinen henkilönpalvonta tuntuu hieman kyseenalaiselta.
Havaintojeni mukaan tämä on varsin yleistä kirjallisuuden piirissä. Teosten esipuheet ovat vähän siinä rajalla voiko niitä kirjoittaa anuslähtöisesti vai tekstiin keskittyen, tarkoitus usein onkin mainostaa teosta, mutta Krohn-sitaatissa ei edes puhuta omasta mielipiteestä, vaan korostetaan, että tutkijat sitä ja tutkijat tätä.
Nykyään pyllynnuolenta ei varsinaisessa “tutkimuksessa” ole niin ilmiselvää, vaan se keskittyy enemmän epävirallisiin yhteyksiin, teosten mainostuksen lisäksi mm. opiskelijoiden ja opettajien runkkausringit, blogit, kolumnit ja muut kirjallisuudesta esseistisesti kirjoittavat. Sen sijaan vielä joskus 70-80 -luvuilla kirjoitetuissa virallisemmissakin teksteissä on ihan yleistä korostaa kirjailijoiden pylleröisiä teosten yli.
Kun bloggari sanoo ettei pidä jostain tietystä instituutiokirjasta, hän lähes poikkeuksetta pyytää anteeksi ja tarkentaa, että ymmärtää kyllä mikä teoksessa on arvokasta, että hänen makureseptoreidensa vastalause ei suinkaan johdu peräsuolen tarjonnasta, vaan reseptoreiden sivistymättömyydestä ja kypsymättömyydestä. Tietenkin harrastuksenaan jokainen saa lipitellä mitä ruumiinosia ikinä haluaa, mutta jos yleiskäsitys on persepainotteinen, niin voiko se olla vaikuttamatta alitajuisesti?
Kirjallisuudesta kirjoitettaessa henkilönpalvonta ei ole puolusteltavissa missään mielessä. Useimmat eivät todennäköisesti edes tiedosta suhtautuvansa kirjallisuuteen pakarasuuntautuneesti. Mutta kun kirjallisuusdiskurssi on muodostunut postmodernistisen hämäräksi, kun eksaktia käsitteenmäärittelyä ei kirjallisuudentutkimuksessa vaadita, kirjailijoiden rektumin hipelöinti jää implisiittiseksi ja näin ollen sitä on vaikeampi kyseenalaistaa.
On selvää että se ei ole tiedettä, mutta tarvitseeko sen olla? Riittääkö se jos kirjoitellaan nättejä pikku tekstejä ja hymistellään iloisina shakespearejen istumalihasten ääressä? Periaatteessa joo, kyllä se riittää. Mutta asiakeskeiseen argumentointiin tottuneena minusta moinen henkilönpalvonta tuntuu hieman kyseenalaiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti