tiistai 19. marraskuuta 2013

Kreationistit ateisteja ja agnostikot uskovaisia

Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen. Siihen päälle tulee kaikenlaisia rituaaleja ja tapoja sun muuta, mutta yleensä ei eksplisiittisesti väitetä rituaalien olevan uskonnon ydin ja tarkoitus. Joku hindu-ukkeli ei siis toistele ommm ommmm ommmmm siksi että ommmmm on elämän tarkoitus, vaan siksi että se auttaa saavuttamaan jonkun korkeamman tietoisuuden tilan. Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen. Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen.


Ei-uskominen puolestaan useimmiten tuppaa perustua järkeen ellei se sitten ole tullut suoraan vanhempien perintönä mikä sekin on aivan mahdollista, mutta omalla ajattelulla ateistiksi tullut yleensä on järkeillyt itselleen miksi uskonto on ei-totuus. Ateistiksi ei yleensä tulla siten että kokee ilmestyksen, jossa Darwin nousee kuolleista kertomaan että kuolemanjälkeistä elämää ei ole.

Uskonnoissa sen sijaan tällaisella järkeilyllä tai reaalimaailman todennäköisyyksillä ja havaintomateriaalilla ei ole mitään arvoa. Uskovainen on ihmisenä entistä arvokkaampi jos hän onnistuu uskomaan väitteeseen x vaikka on todistettu että ei-x pätee. Raamatussa on lukuisia esimerkkejä tästä uskominen hyvä, epäily paha -vastakkainasettelusta. Usko määritellään: "usko on luja luottamus siihen, mitä ei nähdä ja joka ei näkymättömistä epäile". Uskovaisia kuvaillaan lapsiksi joka luottaa vanhempiin, tai lampaiksi joka luottaa paimeneen. Abraham uskoi että hänen täytyy uhrata poikansa Iisak Jumalalle, vaikka juutalaisuus ei normaalisti käyttänyt ihmisuhreja. Tämän episodin vuoksi Abrahamia nimitetään uskon esikuvaksi. Brutaalihkoa. Epäilevä Tuomas puolestaan oli huono ihminen, koska ei uskonut Jeesuksen ylösnousemukseen ennen kuin näki hänet, Saara sai toruja kun nauroi kuultuaan että saa 90-vuotiaana käppänänä lapsen. [1] 

Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa.

Ateisti ei voi ikinä saada uskovaista olemaan uskomatta jumalaan (tai mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen tosiasiaan) siksi, että hypoteesi todistuu vääräksi. Siksi ateistin ja uskovaisen keskustelu on niin vaikeaa. Jos ihminen on sisäistänyt aidosti sen että usko nojaa pelkkään uskomiseen, häntä ei saa mitenkään muuttamaan mieltään. Jos joku uskovainen muuttuu ateistiksi, hän on muuttanut arvotuskriteerejään, eikä itse usko ole muuttunut mihinkään. Vaikka 99 % uskovaisista muuttuisi ateisteiksi niin se ei todistaisi uskonnon huonoutta tai ei-totuutta, se todistaa vain että uskonnon kannattajista suuri osa on valmis muuttamaan arvostuskriteerejään. Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista.

Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla.

Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este - ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle. Uskonnolliselle maailma yksinkertaisesti rakentuu sillä tavalla, että jumala ei anna todistuksia itsestään ja uskominen ei ole järjen asia ja niin edespäin. Se ei ole pelkästään sosiaalinen paine, ei perityt tavat, ei auktoriteettien valta: ihmisen omat aivot ajattelevat uskonnollisesti. Se on kaikista hankalin juttu muuttaa.

Jumalia on, koska

Jos jokin uskonto väittää tietävänsä, että jumalia on, sen perustelut voidaan kumota tietämisen määritelmällä. Tietäminen edellyttää, että tieto on saavutettavissa perustelujen avulla, ei esimerkiksi pidä kuulua tiettyyn kansaan, pussata paavia, ripittäytyä tai kokea jumalallista ilmestystä, koska nämä ovat toisarvoisia tiedon sisältöön nähden. Jos sen sijaan uskonto väittää uskovansa, että jumalia on, sitä ei voi mitenkään kumota.

Jos uskovainen lähtee todistelemaan tietopuolisilla väitteillä miksi hänen uskontonsa on totuus, hän on jo tavallaan livennyt uskonnosta. Jos uskovainen hyväksyy ateistisen keskustelijan tasa-arvoisuuden, hän hyväksyy sen että tiedolla voi kumota uskomisen, toisin sanoen usko ei ole enää hänelle korkein prioriteetti. Kreationistit vaikuttavatkin pikemminkin ateisteilta väittäessään, että evoluutioteoria pitäisi kumota tiedolla ja että kreationismin voi todistaa oikeaksi tiedolla. Mitä uskoa se sellainen on jonka tueksi tarvitaan tietoa! Kerettiläiset!

Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset. [2] Mutta periaatteessa, jos olisi jokin jumala joka vain päättäisi olla antamatta mitään todistusta itsestään, niin tilanne olisi aivan sama kuin silloin jos häntä ei olisi olemassa. Jos siis hyväksytään uskonnon määrittelemät kriteerit, niin silloin on mahdollista, että jumalia on, vaikka sitä ei voikaan tietää. Ja tämähän on agnostisismin määritelmä: agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä.

Elikkäs uskomisen määritelmää sorkkimalla olen näemmä päätynyt siihen, että kreationistit hyväksyvät tietämisen uskomisen rinnalle ja ovat näin ollen ateistisia, ja agnostikot hyväksyvät uskomisen tietämisen rinnalle ja ovat näin ollen uskovaisia. En välttämättä oikein tajua mitä tapahtui.


Alaviitteet

[1] Tämä tuottaa aikamoisen kasan ongelmia. Jumala tai uskonnolliset auktoriteetit voisivat ainakin periaatteessa testata uskovaisen hyvyyttä pistämällä hänet tekemään jotain aivan päätöntä, ja mikäli hän ei suostu vaikka syömään hatullista paskaa, hän on huono uskovainen, kun ei luottanut Jumalan suureen kosmiseen suunnitelmaan joka olisi sisältänyt hattuepisodin. En ole aivan varma miten tämä virallisesti menee, mutta yksityisiltä ihmisiltä olen kuullut aika koomisiakin esimerkkejä tällaisesta uskomisen testaamisesta. Fossiilit ovat vanhempia kuin Raamatun käsitys maailman iästä sallisi, koska Jumala testaa sillä ihmisten luottamusta Raamattuun. Hyvä uskovainen ei usko todisteisiin, sillä Jumala voi aina narrata.

Lestadiolaisuuden korvakorukielto on toinen vähän samantapainen esimerkki, uskomisen kohteena seurakunta Jumalan tahdon välittäjänä. Korvakorujen helvettiinvievyys ei selvästi ole absoluuttista, sillä afrikkalaisissa ja venäläisissä seurakunnissa niitä ei ole kielletty. Kun lähetystyön jatkuttua pitemmän aikaa kävi selväksi, että korvakoruja ei tulla niissä kieltämään, suomalaisille lestadiolaisille perusteltiin ihan eksplisiittisesti, että kiellossa on kyse kuuliaisuudesta seurakunnalle. Jos et luota ja usko seurakunnan neuvoon pienessä asiassa, et luota siihen suuressakaan.

Hallitsijoille tällaista auktoriteettiuskoa painottava elämänkatsomus on epäilemättä varsin käytännöllinen.

[2] Vaikka minulle on kyllä epäselvää miksi nimenomaan uskominen olisi niin merkittävä hyvyyden kriteeri, eikä esimerkiksi toisten vahingoittamatta jättäminen tai muuten pyrkimys eettisesti oikeaan elämään.

8 kommenttia:

  1. Taidat hieman sekoilla merkitystasoilla. Itse asiassa se, mitä sinä väität on että Jumalan olemassaolo olisi a priorisesti mahdoton asia testata. Näinhän ei välttämättä ole. ; Oikeasti kina on siinä onko fenomenologinen ja käytännöllinen menestys riitävä kriteeri sille että uskominen olisi perusteltua.

    Eli sinä teet kuten fenomenologiakeskeiset uskovaset ja tulet sanomaan ateisteille että ainut neutraali tapa lähestyä olisi lähestyä heidän kriteereillään. Ja tämä johtaa samaan solmuun kuin mihin ateistit minusta ihan osuvasti ajoit.

    Nähdäkseni ainut neutraali tapa lähestyä uskontoa on juuri keskittyä Jumalan olemassaoloon ja sen todistamiseen. Rationaalisuus ja järkevyys - apollonisuus - on jossain määrin testattavissa. Sen sijaan hyvyys, moraali ja elämän ylevöittävät vaikutukset. Se on hyvin monesti äärimmäisen mielipideriippuvaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos sinulla on idea miten Jumalan olemassaolo tai ei-olemassaolo todistetaan, niin ole hyvä, estradi on sinun.

      Tässä on kyse siitä kuka saa määritellä pelin säännöt. Jos me pelattaisiin ristinollaa ja minä väitän, että pelinkeksijän mukaan jyväskyläläinen voittaa aina, niin silloin minä voitan aina, ellei pelinkeksijä tule kertomaan mitkä ovat oikeat säännöt. Sinusta ei välttämättä ole kauhean hauskaa hävitä joka kerta, mutta jos sinä et halua pelata minun säännöilläni enkä minä sinun säännöilläsi, niin sitten ei pelata ollenkaan.

      Poista
    2. Pelataanpas. Mun pelisäännöissä hävinnyt vaan lyö voittajaa tiiliskivellä päähän. Se lohduttaa tappion hetkellä. Kiitos.

      Poista
    3. Niin, vaikka luotan että olet tottunut ikävään kielenkäyttööni, tiiliskivi on minun kliseinen vertaus. Korostan tässä sitä, että kun puhutaan lähes mistä tahansa aiheesta, ne on uskonnollistettu. Esimerkiksi abortista ei pysty keskustelemaan uskontoneutraalisti. Ja tässä pelikenttä on käytännössä "joko uskovaisten mukaan tai ei ollenkaan". Tämä on halveksuntaa ja jos pelaatte epäreilusti, niin sitten me säädetään se palkinto-rangaistuspuoli päin persettä. Että pelatkaa jos mielitte. Teidän säännöt, mutta meidän palkinnot. Joko maan tavalla tai maasta pois. (Vai miten se oli?)

      Poista
  2. "Jos sinulla on idea miten Jumalan olemassaolo tai ei-olemassaolo todistetaan, niin ole hyvä, estradi on sinun." Olen agnostikko. Laske siitä. Mielestäni se, joka on mitä tahansa muuta kuin agnostikko joutuu ottamaan estradin. Siihen asti minun radikaali väitteeni on, että ei ole olemassa mitään relevanttia estradia. = Uskontokeskustelu on siis minun maailmassani minun agnostisin ehtoineni pohjimmiltaan kinastelua Totuus vs. Hyöty.

    Toki tätäkin Pascalin vaa-an sävyttämän uskontokeskustelun selittävää piirrettä haittaa yksi asia. Nimittäin se, että tosiasiassa uskontoa moititaan joka rintamalla. Myös tuolla mainitsemallasi hyöty-mukavuus jne. alueella. Ja itse asiassa kun mietitään mistä minun blogauksissa on suututtu, ne eivät ole koskaan olleet niitä jumalatodistusjuttuja. Niissä syntyy korkeintaan erimielisyyksiä. Riidat syntyvät siitä kun kirjoitan jotain jossa uskonnon epäesteettisyys tai instituutioiden suoranainen pahuus ja sen jäsenten osallistuminen rikostentekijöiden suojelussa tuodaan esiin. Mainitsemassasi pelisäännössä tämä on uskonnon kannalta relevanttia. Ja näyttää siltä, että uskonto ei pärjää edes tässä.

    En tiedä mitään filosofian aluetta jossa uskonto pärjäisi ehdottomasti. Sillä ei ole samanlaista ehdotonta suvereniteettia missään, ei mielenterveydessä, ei esteettisyydessä eikä muuallakaan, kuin joka on skientismin suhteessa mekaanisiin empiriakalkyyleihin.

    Ja uskontoa ei pelata uskovaisten määritteillä. Maailmankuva on jokaisen oma. Uskovaiset häviävät ja heitä vituttaa. Viestisi saattaa olla osaheijastumaa tästä. Ei ehkä ole kivaa hävitä joka kerta, mutta sen pitäisi johtaa itsekasvuun eikä siihen että vastapuolta syyttää idiootiksi tai moittii siitä että tämä ei valitse prioriteettejään siten kuin sinä haluat. Ja että jos ei ota uskovaisen prioriteetteja olisi jonkinlainen lähtökohtaisesti väärässä oleva ihminen. Kenties jopa jokin joka luopuu jostain "ihmisyydestä". Tämä on sitä latistavaa epäihmiseksi määrittelyä josta Nietzsheä aina syyttä suotta syytetään mutta joka käytännön tasolla kuvaa erinomaisesti kaikkea "hengellisenä" myytyä.

    VastaaPoista
  3. Lisäksi ihmettelen, miten esität "älä sitten puhu uskonnosta" -tyylisiä lausuntoja. Rehellisesti sanoen kokeilin tätä. Vuodet olivat 2000-2003. Tässä vaiheessa vastaan tulee se, että uskonto on "niin yleisinhimillinen aihe, että jokaisella on velvollisuus ottaa siihen osaa." Että asiasta pitää olla valmis keskustelemaan tai on ilkeä ääliö joka hylkää tärkeän ja kiinnostavan ja syvällisen ja on vain pinnallinen ääliö. Mikä väärintulkinta. Minä olen vain ääliö!

    VastaaPoista
  4. Et ole agnostikko, jos olet sitä mieltä kuten ensimmäisessä viestissäsi: "Jumalan olemassaolo olisi a priorisesti mahdoton asia testata. Näinhän ei välttämättä ole." Jos taas olet agnostikko, olet eräällä rajoitetulla tavalla uskovainen: hyväksyt uskovaisten prioriteetit siinä, että tieto ei ole olennaista jumaluuden olemassaolon käsittelyssä.

    "Lisäksi ihmettelen, miten esität "älä sitten puhu uskonnosta" -tyylisiä lausuntoja. "

    En esitä. Esitän, että monissa kysymyksissä, kuten jumalan olemassaolossa, ateistin ja uskovaisten keskustelu on tällä hetkellä mahdotonta, koska heidän kielensä on ihan eri, eikä kumpikaan pysty tulemaan vastaan sen vertaa että keskustelu olisi mahdollista. Jos ateisti hyväksyy uskon järjen rinnalle, hän on agnostikko eli pelaa uskovaisten ehdoilla. Ei ole mitään puolivälissä olevaa tilaa, vaan molempien täytyy olla ehdottomia voidakseen säilyttää maailmankuvansa. Ja kuten blogissakin sanon, keskustelua voidaan silti käydä konkreettisissa asioissa, kuten uskonto paha, koska aiheuttaa mielenterveyshäiriöitä yhteisössä x aikana y todennäköisyydellä z, uskonto hyvä koska sai naapurin jaskan luopumaan huumeista jne.

    Ja uskontoa ei pelata uskovaisten määritteillä. Maailmankuva on jokaisen oma. Uskovaiset häviävät ja heitä vituttaa.

    Uskonnon sisällä nimenomaan pelataan uskovaisten säännöillä, lisäksi koko maailmassa uskovaiset useammin voittavat kuin häviävät. Maailman ihmisistä valtaosa kuuluu johonkin uskontoon, ja Suomessakin vielä vähän aikaa sitten ihmiset olivat lähtökohtaisesti uskovaisia, siis uskoivat pääsevänsä taivaaseen kun potkaisevat tyhjää. Nekin, joiden arjessa uskonnollisuus ei näy, uskovat usein jumalaan, siis pelaavat uskovaisten säännöillä.

    VastaaPoista