Ovatko dickensit ja shakespearet poikkeus vai sääntö?

Tommi Melender kritisoi Antiaikalaisessa taide-eliitin auktoriteetin vastustamista. Hänen mukaansa shakespearet ja dickensit ovat vain poikkeuksia sääntöön että instituutio on jumala, ja murroskausina tulee helpommin yksittäisiä instituution edustajia jotka arvioivat väärin.

Onko Melender oikeassa, sen selvittämiseen tarvitaan ainakin kaksi asiaa: tieto kirjojen säilyvyydestä sekä säilyvyyteen vaikuttavat tekijät.

1) Mikä on kirjojen aito säilyvyys.

Tutkitaan, mikä prosenttiosuus viihdekirjallisuudesta säilyy määrittelemättömät x vuotta, ja mikä prosenttiosuus ”korkeaksi” arvotetusta. Ja tässä pitää huomioida, että ”korkeaksi” ei lasketa ainoastaan niitä jotka ovat esim. palkittuja tai yleisesti tunnetussa kaanonissa, vaan kaikki, kaikki, KAIKKI mikä on kirjoitettu korkeakulttuurin nimissä. Siis kaikki se mikä kirjastoissa ei laiteta nimikkeen ”fantasia, rakkaus, rikos, kauhu” alle. Arvioisin että tästä ”korkeasta” säilyy useita vuosikymmeniä ehkä promillesta 0,01 promilleen (riippuen kunkin aikakauden kirjanpainomahdollisuudesta, nykykirjallisuudesta säilyy pienempi osuus koska teoksia ilmestyy älyttömästi koska painaminen on niin halpaa ja sähköisestikin voi julkaista. Luvut on luonnollisesti heitetty fedorasta mutta kertaluokka lienee oikeaan suuntaan).

Jos tällainen tutkimus olisi mahdollista toteuttaa vaikka 1600-luvun alusta lähtien, niin viihdekirjallisuuteen pitäisi laskea kaikki se mikä omana aikanaan ei ollut instituution suosiossa. Jo yksin Swift ja Dickens nostaisivat viihteen prosenttia huomattavasti. Ei ole perusteltua väittää Swiftin olevan the poikkeus, jos sen aikaisesta instituutiokirjallisuudesta on säilynyt vähän. Melender ehkä väittäisi että Swift on poikkeuksen poikkeus.

Näin laajaa tutkimusta ei tietenkään voida toteuttaa. Suomen kokoisessa maassa ei myöskään olisi erityisen informatiivista toteuttaa tutkimusta edes millään sadan vuoden aikajänteellä. Kovin lyhyttä aikajännettä ei ole järkeä ottaa, sillä silloin sopivan ajanjakson valinnalla voidaan todistaa vaikka että fantasiakirjallisuus on säilyvintä tai että runot ovat säilyvintä tai että sinikantiset kirjat ovat säilyvintä. Mutta esimerkiksi muutaman länsimaan suurimpien kustantamoiden tutkimus sadan vuoden ajalta olisi ainakin suuntaa antava ja jonkinlaisten mahdollisuuksien rajoissa. Luonnollisesti muutamat kymmenen vuotta täältä loppupään kirjoista napsaistaan pois, Ollikaisen Nälkävuoden arvoa ei todista se että se on ollut kaksi vuotta pinnalla.

Tutkittavia muuttujia voisivat olla esimerkiksi painosten lukumäärä suhteutettuna painovuosiin (koska x määrä painoksia yhden vuoden sisällä kertoo ajankohtaisuudesta enemmän kuin universaalista arvokkuudesta, esim. tänä vuonna julkaistusta Taivaslaulusta on otettu jo kolme painosta, vaikkei se kirjallisesti välttämättä ole huipuinta). Myös palkittujen kirjojen myynti täytyisi jollain tavalla suhteuttaa, sillä esim. Finlandia-palkinto arvotaan (jep, arvotaan) aika laskelmoidusti juuri ennen joulumyyntien alkamista. (Finlandia-palkinnon kritisoiminen on muuten yksi harvoista asioista josta olen samaa mieltä eliitin kanssa. Ihan vain tiedoksi.) En tiedä miten palkintosuhteuttaminen olisi järkevintä toteuttaa.

Yleensä eliitin mielestä painosmäärä ei ole hyvä kriteeri, sillä se saattaa olla hyi-yäk-kaupallisuuden merkki. (Jostain syystä myynti on kuitenkin hyvä todiste arvokkuudesta instituution etukäteen hyväksymien teosten kohdalla.) Luullakseni ei pitäisi olla valittamista jos myyntiä tarkastellaan pitemmältä ajalta, siis aitoa eloonjääntiä sukupolvienkin yli.

2) Mikä on säilyvyyden taustalla vaikuttava tekijä.

Suosio (s) tarkoittaa että kirjalla on suuri menekki normaalin kansan keskuudessa, mutta instituutio ei välitä siitä. Tähän kategoriaan kuuluu suurin osa populaarikirjallisuudesta, siten myös Dickens ja Shakespeare. Instituutio (i) tarkoittaa, että kirjallisuuden ammattilaisten mielestä se on kirjallisuuden kärkikastia ja siitä mahdollisesti kirjoitetaan paljon, mutta kirjalla ei ole menekkiä. Tähän kategoriaan kuuluu muun muassa Joycen Odysseus. Osa kirjoista kuuluu molempiin kategorioihin. Väitteillä ei haeta sataprosenttista pitävyyttä.

• Jos i on välttämätön kriteeri, Taru sormusten herrasta olisi kuollut, s-kirjojen ei pitäisi säilyä.
• Jos i on riittävä kriteeri, Odysseus jää eloon vaikkei sillä ole suosiota, ja i-kirjojen säilyvyysprosentin pitäisi olla suurempi kuin s-kirjojen.
• Jos s on välttämätön kriteeri, suuri osa pelkästään i-kategoriaan kuuluvista kirjoista kuolee.
• Jos s on riittävä kriteeri, suuri osa s-kirjoista säilyy.

Olettaisin alustavasti että kansan suosio on välttämätön kriteeri säilyvyydelle. Melender puolestaan näyttäisi olevan sitä mieltä että instituution arvostus on riittävä kriteeri.

Melenderin mukaan eliitin vastustajat sekoittavat korrelaation ja kausoliteetin: dickensit ovat yksittäistapauksia, koska suosiosta ei seuraa säilyvyys. Jos tämä kausaalisuus pätisi, suosio olisi riittävä kriteeri, mikä ei minunkaan mielestäni ole uskottava väite. Melender ei kuitenkaan huomaa, että kausaalisuus ei päde hänen omankaan väitteensä kohdalla: instituution arvostuksesta ei seuraa säilyvyys. Luonnollisesti eliittipuolustajatkin operoivat esimerkeillä, jotka loogisuuden vuoksi pitäisi myös voida kumota yksittäistapauksina. Sattuneesta syystä vallassa olevaa käsitystä kuitenkin voi puolustaa heikommilla argumenteilla kuin kilpailevaa käsitystä. Sekä suosion että instituution riittävyys pitää siis todistaa tilastollisesti.

Toisaalta voisi olla, että sekä suosio että instituutio ovat välttämättömiä kriteerejä. Esimerkiksi Dickensin arvellaan nousseen instituution huomaan George Orwellin kannatuksen vuoksi. Jos tämä pätee monien aluksi halveksittujen kohdalla että joku instituution edustaja on ottanut ne hellään huomaansa, niin siinä tapauksessa pitäisi tietää, onko eloonjäänti kaanoniin ottamisen ansiota vai jatkavatko ne elämistään vaikka niitä ei huolita kaanoniin.

Mikäli suositut eloon jäävät kirjat otetaan kaanoniin, silti ei voi sanoa että kirjallisuusinstituutio on absoluuttisen oikeassa kirjojen arvosta, kun instituution arvostus tulee vasta suosion jälkeen. Melenderin mukaan yksittäinen kriitikko tai koulukunta voi tehdä erheen, mutta hänen jälkeensä tulevat kyllä korjaavat linjaa. Vähän kuin sääennustajakillassa toistuvasti ennustettaisiin auringonpaistetta, ja sitten kun alkaa sataa niin sanotaan että ”...eikun tarkoitettiin että sataa, ei vain heti hoksattu, se oli yksittäinen erehdys, kyllä me ollaan oikeassa koska nyt korjattiin mielipiteemme oikeaksi”. Jos instituution mielipiteen voi muokata jälkikäteen mieleisekseen niin instituutio on vähemmän yllättäen aina oikeassa. 

Mielipiteen muuttaminen on toki sallittua, mutta ei voi sanoa että instituution arvostus määrittää kirjan arvokkuuden, jos kerran suosio määrittää sen ensin ja instituutio seuraa nöyrästi perässä. Toisin sanoen instituutio ei tiedä tänään mikä huomenna on arvokasta.

Johtopäätös

Jos omana aikanaan viihteeseen lasketun kirjallisuuden sekä instituution omana aikanaan hyväksymän kirjallisuuden säilyvyydessä ei ole eroja, ei voi sanoa että instituutio määrittelee säilyvyyden tai että instituutio on kirjojen arvokkuuden suhteen oikeammassa kuin suosio.

Jälkihuomautus

Kokonaan toinen kysymys sitten on, onko säilyvyys paras käsite määrittämään kirjallista arvoa. Jos otetaan huomioon kirjallisuuden tärkein suosioon vaikuttava tekijä, matteusvaikutus, eli mitä enemmän suosiota kirjalla on sitä enemmän suosiota se saa, tajutaan että paljon hyvää kirjallisuutta kuolee vain siksi että se ilmestyi väärässä paikassa, väärään aikaan, väärällä kielellä tai jotain sellaista. Tämä on se asia minkä takia miltään kirjallisen tilastotutkimuksen väitteiltä ei voi odottaa sataprosenttista pitävyyttä. Säilyvyys on kuitenkin yksi hyvä lähtökohta jonka perusteella voidaan vertailla eri asemassa olevia kirjoja.