Kokoro - komedia?

Varoitus: ei sisällä spoilereita, ainakaan kovin järisyttäviä.

En ole feministi, mutta Sōseki Natsumen kirjoittama Kokoro antaa niin hauskan tulkinta-alustan feministiseltä kannalta että on pakko kommentoida sitä. Erityisen huvittavaksi teoksen tekee se, että aiheeseen suhtaudutaan niin vakavuudella ja paatoksella. Lisäksi juuri aiemmin lukemani Naipaulin romaani oli niin paljon parempi identiteetin kuvauksena, joten samaa aihetta sivuava Kokoro vaikutti auttamattoman koomiselta.

Takakansitekstin mukaan kirja ”kuvaa koko murroskauden sukupolven hapuilua, vieraantumista, psyykkistä uupumusta”. Romaanin keskeinen idea on se, mikä salaisuus piilee minäkertojan ystävän, vanhan sensein, epäluuloisuuden ja ihmisvihamielisyyden taustalla. Sensei kirjoittaa minäkertojalle kirjeen, jossa hän kertoo lupaamansa salaisuuden. Koko romaanin ajan on annettu olettaa, että taustalla on jotain suurta ja traagista. Arvoituksen ratkaisu vaikuttaa aluksi varsin banaalilta: rahakiista sedän kanssa ja yhteinen ihastus ystävän kanssa. Ihastusta ei edes ole viitsitty värittää kovin tunteikkaaksi ja traagiseksi, vaan sensei on kuin kuka tahansa finninaamainen nuorukainen runkkailemassa anttilan kuvastolle.

Monet naturalistiset romaanit kyllä suorastaan pyrkivät arkipäiväisyyteen, ja yleensä niissä on tapana luoda tavallisuuden vaikutelmaa muutenkin: ihmiset ovat tavallisia, maisema on tylsää tai rumaa, kieli on latteaa, älylliset tai filosofiset keskustelut esitetään tahallaan kitschmäisinä. Mutta en ole ennen lukenut kirjaa joka pyrkii ylevyyteen mutta ei tajua aiheensa olevan tylsä, ei edes roskaa vaan pelkästään väritöntä.

Ja sitten se feministinen näkökulma. Epäluuloisuuden taustalla oli se, kun sensein vanhempien kuoltua hänen setänsä kulutti hänen perintönsä. Ja yksinäisyyden syynä lisäksi se miten hänellä ja hänen ystävällään K:lla oli yhteinen ihastus ja mitä siitä seurasi. Tämä ei sinänsä ole kovin paha, mutta lopulta sensei elämäänsä pettyneenä tilittää: ”kun setäni oli pettänyt minut, olin karvaasti oppinut että kehenkään ei voinut luottaa. Olin ajatellut että voin olla varma vain itsestäni, että kaikki muut olivat pahoja. Olin uskonut omaan erinomaisuuteeni, jota maailma ei kykenisi tahraamaan. Se mitä olin tehnyt K:lle oli nyt murskannut uskoni itseeni. Kun huomasin, että olin aivan samanlainen kuin setäni, minua huimasi. Aloin inhota itseäni samalla tavoin kuin inhosin muitakin.”

Huoh. Nainen on samanarvoinen kuin raha ja muu omaisuus. Naisella ei ole mitään sanottavaa siihen, kuka hänet ottaa ja mitenkä ihmiset pettäilevät toisiaan kiistellessään hänen omistamisestaan. Setä on paha pettäessään veljenpoikansa ottamalla tämän perinnön, sensei on paha pettäessään ystävänsä viemällä tytön tämän nokan edestä. Sensein kertoman mukaan tytöllä ja K:lla oli vispilänkauppaa, ja kun sensei pyysi tytön äidiltä naimalupaa, tytön ainoa protesti on viettää päivällisaika yksin huoneessaan. Sensei jopa kehtaa painottaa omaa liberaaliuttaan sanomalla tytön äidille, että kysytäänhän myös typykän mielipidettä. Ja ajankohtahan romaanin kirjoitusajankohdan perusteella on jo 1900-luvun alkua, jolloin naisten emansipaatio ainakin Euroopassa oli jo hyvällä alulla. Japanista en tiedä. Vanhempia kunnioittava kulttuuri voi kyllä joskus olla aika perseestä.

Sinänsä tuollainen oivallus omasta pahuudestaan on traagista ja voi johtaa kriiseilyyn, mutta on käsittämätöntä miten mistään noin pienestä ja mitättömästä voisi oivaltaa yhtään mitään. Sitä paitsi ketä se auttaa jos yhteen juttuun jämähtää koko loppuelämäksi, ei kyllä lupaa hyvää kyseisen henkilön henkisestä kypsyydestä. Liittyneekö kenties jotenkin japanilaiseen häpeäkulttuuriin.

Positiivista romaanissa on ihan jouheva juonenkulku joka pitää otteessaan suht hyvin ajoittaisesta tahattomasta komiikasta huolimatta. Lisäksi se, mitä K:lle tapahtui, tuli täysin yllätyksenä, ja esti edes osittain sitä että sensein lihavaksi ja mehukkaaksi vihjailtu salaisuus olisi kutistunut kuivuneeksi rusinaksi. Koko kirjaa se ei kuitenkaan pelastanut. K:n persoona esitettiin kiinnostavasti, hänestä olisin mielelläni kuullut lisääkin, mieluiten ilman sensein kautta fokalisointia. Muut henkilöt ovat lähinnä tasapaksua jaarittelua. Tai sitten en vain tajua.

Blögendeerissä:

Luoma-aho: "Meiji-kauden päättyminen ja siitä seurannut metafyysinen repeämä on keskeisiä teemoja tässäkin vanhenemisen, ystävyyden, pettymyksen ja syyllisyyden tunteen lisäksi. Selkeä ja rauhallinen, pöyristyttävän paljon maailmaa ja ihmisyyttä pieneen tilaan mahduttava kirja. Ei turhaa lässytystä, ei helppoja ajatuksia tai ratkaisuja."

Jaakko: "Ei suuria tapahtumia, pieniä kohtaloita, suuria ihmisiä. [...] Lipsahtaa selvästi vakavan ja vakavastiotettavan kirjallisuuden puolelle."